Kun astumme ulos junasta armottoman auringon alle, näky on jälleen hämmästyttävä. Asemalta katsoen vasemmalla levittäytyy naapureitaan muistuttava modernien ja vanhakantaisten rakennusten täyttämä kaupunki, kun taas oikealla nousee korkea kukkula täynnä omakotitaloja ja hulppeita kartanoita. Kukkulan päällä jöpöttää lähetintorni, jonka huippu katoaa pilviin.
Auringossa kylpevä Séte on kaksikkomme visiteeraamista kaupungeista laaja-alaisin ja ihmisiä tuntuu parveilevan kaduilla vähemmän kuin muualla, mutta samalla kaupungin syke on varsin intensiivinen ja tempo eloisa. Turistiystävällisyys ja -sietokyky ovat totuttua korkeammalla tasolla. Alan tuumailla, että täällä pärjäisi englannilla paremmin kuin muissa lähikaupungeissa.
Kävellessämme kohti Séten keskustaa hämmästelemme kilpaa kaupunkia ympäröivän kanavan peilipintaa. Vesi näyttää todella puhtaalta ja kirkkaalta, vaikka kanavan reunamilla hyllyy purje- ja moottoriveneiden lisäksi muun muassa troolareita ja rahtialuksia. Öljyläiskät ja kasvustot loistavat kuitenkin poissaolollaan. Mystistä.
Kesäjuhlia valmistelevan Séten kaduilla on kova kuhina. Stage- ja valohäkkejä pystytetään, oluthanoja puunataan ja pakaroille sijataan istumatilaa. Kaupungin ytimessä on katsomoiden ympäröimä vesialue, jossa myöhemmin tapaamamme kaupunkioppaan mukaan järjestetään jonkinlaisia gondolanäytöksiä sun muita vesiesityksiä.
Eksyilemme pitkin kakofonisesti risteäviä katuja vailla karttaa väistellen silmät ahterissa kaahaavia kaasujalkasankareita. Kaupungin halkaisija on vain jokunen kilometri, joten löydämme pian tiemme elämää kuhisevan keskustan läpi kukkulan juurelle. Aavalta kantautuva tuuli puhaltaa hellästi. Välimeri avautuu koko komeudessaan eteemme.
Olen lähes kyynelissä päästessäni lähes kahden viikon kuivakauden jälkeen taas virtaavan veden äärelle. En uskoisi osaavani koskaan elää paikassa, jossa ympärilläni olisi vain maata ja kiveä. Alan tuntea itseni häkkiin suljetuksi eläimeksi jo muutaman vesimassoista etäällä vietetyn päivän jälkeen, joten syvän sinisen kohtaaminen on mitä riemukkain jälleennäkeminen.
Séten polveilevia katuja mittaillessa matkakaksikon rivit uhkaavat alkaa rakoilla ensimmäistä kertaa reissun aikana. Eikä ihme - aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja mereltä puhaltava tuulenvire katoaa kuin veitsellä leikaten lokaatiosta riippuen. Kuuma on kuin Saharan autiomaassa olevassa saunassa olevassa solariumissa, joka on tulessa. Hampaat kiristyvät vähemmästäkin.
Jännite laukeaa, kun löydämme tiemme pienen ravintolan terassille ja eteemme etsiytyy kaksi jääkylmää huurteista. Kuten aina, tähdensimme haluavamme mallasmannan isojen poikien kokoluokassa; large eli big eli pint eli kalatarina-tyylinen pantomiimi tarjoilijalle. Nnnnäin iso!
Naureskelemme tuttuun tapaan paikallisten harrastamille olutlasillisille, jota kutsuisin ns. lasten annoksiksi. Naapuripöytien fransmannit ihmettelevät hiljaa kahta tynnyrin kokoista mörköä, jotka kumoavat häräntappoaseen kokoluokan lasirakennelmansa muutamassa hetkessä. Mahtavat olla niitä alkomaholisteja?
No ma'am, we're from Finland.
Mallasnektarin ravitsema kaksikkomme päättää tassutella tiensä takaisin keskustaan kiertämällä koko kukkulan, jonka varrella tulee vastaan pieniä asutuskeskuksia ja toimitiloja. Varsinaisia nähtävyyksiä ei matkan varrella eksy eteen, joten latelemme tassua toisen eteen verkkaisesti ja jauhamme paskaa.
On ilahduttavaa katsella paikallisten arkea ja kurkkia aitojen yli tavallisen torstaipäivän tohinaan tässä omaan aikajanaansa seisahtuneessa pienessä merenrantakaupungissa. Ohitamme kotinsa porttiaitausta hiovan vanhan miehen ja minun tekee mieli kysyä sata kysymystä hänen jokapäiväisestä elämästään. Osaisinpa ranskaa.
Osapuilleen 15 kilometrin lenkin jälkeen löydämme itsemme taas Séten pääkadulta ja oletettavasti kaupungin mittapuulla vaatimattomasta pikkupubista. Liekö syy ruoan laadussa vai sudennälässämme, mutta eteemme kannetut pizzat ovat niin maan jukolisteen kera perskeleen hyviä, että meinaa touhutippa tirahtaa lahkeeseen. Protip orastaville kotikokeille: kaikki alkaa tomaattikastikkeesta.
Paluumatkalla pomppulinnajuna on kuin äitini syli. Olen ajautua höyhensaarille välittömästi. Veto alkaa olla veks, mutta niin pitääkin. Reissu lähestyy päätöstään, Montpellier ja ympäröivät kaupungit on koluttu läpi ja lähtö häämöttää.
En suoraan sanoen tunne kuuluvani oikein minnekään tahi kenellekään tämän auringon alla, joten kotiinpaluusta muodostunee tuttuun tapaan hitusen ontto kokemus. Yksi asia on silti pysynyt muuttumattomana tätä sinistä planeettaa kartoittaessa: koto-Suomen näkeminen lentokoneen ikkunasta tuntuu aina oudon lohdulliselta.
On se jonkin väärtiä se.
Huomenna käymme jättämässä viimeiset hyvästit Montpellierille. Syömme hyvin, juomme liikaa, muistelemme. Koska l'Estival on käynnissä, ilta luultavasti venähtää pikkutunneille. Ja niin pitääkin - laatimamme lauantain toimintasuunnitelma kattaa tasan kaksi aktiviteettia: krapula ja pakkaus.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
