Torstai käynnistyy edellispäiviä rauhallisemmin, mistä voitaneen vierittää ainakin osasyy eilisiltana nautittujen mallastuotteiden suuntaan. Kekkaloimme aikamme keskustassa aamukaffen perässä, kunnes päätämme riskeerata kaiken ja antautua ensimmäisen ratikkareissun vietäväksi. Yllätys, hämmästys ja riemu ovat tasapainoisessa mittasuhteessa kun huomaamme lippuautomaatin sjungaavan myös engelskaa. Sama ei muuten luonnistu Montpellierin rautatieaseman automaattien kanssa keskustellessa.
Reilun vartin raidereissulla eteemme tarjoillaan jälleen lisää upeaa arkkitehtuuria ja loppumatonta ihmisvilinää. Talot ovat valkeita, ihmiset ruskeita ja kaikilla rentoliikkeinen hoppu seuraavaan kohteeseen. Puut humisevat ja aurinko porottaa. Merkkaan kanavanrannan ylityskohdan muistiin: upea pusarilokaatio.
Odysseumin ostoparatiisi on vaikuttava näky. Kahteen kerrokseen ja pituudeltaan reiluun kilometriin jaettuun, yli sata kaupustelijaa siipiensä suojiin haalivaan kompleksiin mahtuu myös upea ulkoilmateatteri, keila- ja karting-rata, paikallinen MegaZone, planetaario, akvaario, luistelurata ja kummallisin teemoin koristeltuja ravintoloita. Niskani pelaa tennistä Pirates of the Caribbean -henkisen ja Indiana Jonesia maskottinaan pitävän burger-ravintolan välillä. No accounting for taste, then.
Paikallisen irkkubaarin kuvankaunis tarjoilijatar, Emy, kertoo ravintolan tarjoavan livemusiikkia koko viikonlopun läpi. Teemme ykskantaan päätöksen korkkaavamme myös Odysseumin yöelämän reissun aikana.
Siirrymme akvaarioon ihmettelemään mereneläväisten arkea lasitankissa. Vesipetojen meiningin seurailun ohella tiloista löytyy hämmentävä "myrskysimulaattori", jossa tykitetään vaikuttavaa videokuvaa hirmumyrskyistä valkokankaalle ja samalla ärhäkät turbiinit puskevat ilmaa sellaisella raivolla, että heikompaa hirvittää. Tuntui luissa kera ytimissä!
Alue on suuri ja ihmeteltää piisaa todella paljon. Meduusat ovat villin näköisiä ilmestyksiä, samoin uneliaasti vettä kartoittavat irvileukahait. Latinankielinen nimi jäi bongaamatta, pahoittelen.
Pitkän kaavan bongailun päätteeksi päätämme siirtyä takaisin Montpellierin keskustaan lepuuttelemaan. Jo muutamaan päivään on mahtunut sen verran aktiviteettia, että alamme molemmat olla jotakuinkin löylynlyömiä. Pienoinen pötköttely lienee paikallaan.
Poistuessamme veden valtakunnasta mieleeni jäävät eritoten kaksi lasihäkissään armottomien loistelamppujen alla flegmaattisena loikoillutta leguaania. Eriskummallinen hengenheimolaisuuden säie lyö lävitseni.
Muutamaa tuntia myöhemmin löydän itseni hotellihuoneesta kirjoittamasta tätä blogia. Triptykonin My Pain -kappale täyttää illan airueet. Se tuo mieleen erään tytön. Lähtöäni edeltävänä iltana hän tähdensi, että minun on ilmoitettava olevani hengissä. Olen hengissä. Kiitos huolenpidosta.
Ulkoa kuuluu meteliä. Elämän ääniä. Haluaisin kadota tähän kaupunkiin. Mietin Millerin, Bukowskin, Thoreaun ja Hemingwayn sielunelämää. Mietin mikä heitä ajoi ja mikä minua jarruttaa. Korkkaan kolmannen oluen.
Tölkissä lukee Desperados.
Palamaton tupakka on nököttänyt suussani niin kauan, että se on kuivunut erottamattomasti kiinni huuliini. Ai saatana.
Sytytän tupakan ja jään katselemaan sisäpihan kuhinaa savuttoman huoneemme ikkunasta. Savuttomuussääntöä vastaan kapinoiva desperado.
Kaksi parikymppistä joutolaista sukeltaa vuoron perään pieneen piharoskikseen. Näen molempien luurangon uurteet ihon läpi 20 metrin päästä. He kaivavat, hypistelevät, heiluttavat ja haistelevat tarkkaan. Jokainen paperipussi ja muovikääre käydään läpi.
Meillä on hotellihuoneessa yllin kyllin vettä, olutta ja naposteltavaa. Meillä on hotellihuone. Katto pään päällä. Respa vastaa toiveisiimme kellon ympäri, just dial 1010.
En väitä olevani se empaattisin ihminen auringon alla, mutta tunnen silti oloni paskamaiseksi.
11.8. - Parc Agropolis
Astetta rauhallisemmissa merkeissä kuluneen torstai-illan jälkeen saamme itsemme jalkeille niihin kuuluisiin ihmisten aikoihin. Kuten osa lukijoista tietänee, normaali vuorokausirytmi ja nöyrä kertojanne sopivat yhteen kuin öljy ja vesi.
Vaan ällös poika jää tuleen makaamaan! Oli näet aika napata kumijalka alle ja siirtyä Parc Agropolisin eläintarhaan. Jättimäinen kaistale luonnonkauneutta ja eläinkunnan kruunuja on myös koti yhdelle Euroopan suurimmista kasvihuoneista, unohtamatta eläintarhan reunamia kehystävää luonnonsuojelualuetta.
Parc Agropolis on hämmästyttävä paikka. Valtavien puiden kehystämät kävelytiet, jättimäiset aitaukset, metsän siimekseen johtavat pikkupolut, villinä rehottava luonto... wau.
Paikka henkii tietynlaista antautumista luonnon voimille; antautumista sen edessä, että olemme lopulta vain kiinteästi Telluksen päänahkaan pesiytynyt täirotu. Kunnioitusta oman pienuutemme edessä, jota näennäisen sivistyneen maailmamme laitamilla nakertaa julma ja jylhä Äiti Maa.
Täällä on helppo nöyrtyä.
Pian saavuttuamme eläintarhan kuulutusjärjestelmä tähdentää, että tupakointi alueella on ehdottomasti kielletty. Eikä ihme: aurinko porottaa jälleen täydeltä taivaalta ja kuiva metsikkö täyttää näkymän joka ilmansuunnassa. En lainkaan ihmettele, että vesiposteja löytyy 20 metrin välein.
Kuumuus osuu maaliinsa eritoten iholla vuorattuja elinkappaleita pommittaessaan. Matkamiehenne Äly ja Väläys olivat luonnollisesti päättäneet jättää vesipullot hotellille; virhe, jota aloimme katua verisesti viimeistään taivalluksemme toisen tunnin kohdalla.
Pysähdymme pienen idyllisen lammen reunalle huilimaan. Hiki virtaa kuin hanasta. Harkitsen tuhmia pälyillessäni läheisen piknik-pöydän ympärille kerääntyneen lapsiperheen vesipulloja ahnain katsein.
Lammen keskellä nököttää pieni saareke. Plakaatti kertoo sijainnin olevan jonkinmoisen apinan majapaikka. Karvaturria ei näy. Eläintarhan kuulutusten vastaisesti imaisen salatupakan puun katveessa. Desperado.
Kierrämme kilometrikaupalla kiemurtelevia ja villisti polveilevia polkuja pitkin. Kroppa huutaa nesteytystä, mutta mieli on kirkas ympäröivien näkyjen ansiosta. Ikävä kyllä joudumme toisinaan tiirailla tarkasti nauttiaksemme niistä. Leijonat, karhut, hyeenat, sudet ja muut elikot ovat meitä kahdella nakilla tallustelevia fiksumpia ja keskittyvät vetelemään lonkkaa varjossa. Sir Sarvikuono sentään terhakoi valokeilassa keskellä aitaustaan teroittaen sarveaan kivenmurikkaa vasten.
Terhakan eläintarhakierroksen jälkeen tassuttelemme vielä pari kilometria lähimmälle ratikkapysäkille ja hotellille päästyämme suoritamme ääritehokkaan välikuoleman. Lenkkareissani on reissun ensimmäinen reikä. Pränikät tossut, perkele.
Parin tunnin zetori osoittautuu nappiratkaisuksi, sillä aktivoituessamme illan tullen Montpellierin perjantaisin valloittava l'Estival on täydessä höngässä kaupungin keskustassa. Huh heijakkaa!
Kaduilla tuntuu olevan Helsingin asukasmäärän verran populaa. Livemusiikkia kuuluu joka paikasta. Katutanssijat riehuvat innokkaasti tiheän katsojajoukon ympäröimänä. Corumille johtava 200-metrinen kävelykatu on kauttaaltaan täynnä värejä ja värinää. Kaksisuuntaisen kadun reunat ovat täynnä pieniä myyntikojuja, kahviloita, viinitelttoja ja katusoittajia. Ympäröivä puisto on täynnä ihmissiluetteja.
Ääni ja vimma.
Itse kävelykatu on niin täynnä, että jopa ansioitunut festarikävijä on täällä huuli pyöreänä. Onko koko Montpellier ympäröivät kylät mukaanlukien täällä? En muista milloin viimeksi olen yrittänyt puristaa tieni näin tiheän ihmisviidakon läpi.
Kierrämme kävelykadun päästä päähän viinilasein varustautuneita ihmismuureja väistellen ja siirrymme lopulta torinlaidan pubiin kurkunkostukkeelle. Harmillisesti kamera jäi iltareissullamme hotellille, joten l'Estivalin tarjonta jää kertojanne ilmaisutaidon varaan. Tiedän olevani kykenemätön tekemään tunnelmalle kunniaa, joten jätän suosiolla yrittämättä.
Yön laskeutuessa päätämme antaa vielä yhden mahdollisuuden Rockstorelle. Paikka on osoittautunut pettymykseksi jo kahteen kertaan, joten kolmas turneemme olkoon se lopullinen totuuden torven tööttäys.
Kello on aamuyhden luokkaa kun astelemme suurten puuovien toiselle puolelle ihailemaan Montpellierin rock-henkisimmäksi luukuksi mainostetun baarin perjantaitunnelmaa.
Päähallin valtavaa neliömäärää on täyttämässä keskimäärin 10 ihmistä. Deejiin virkaa hoitava baarimikko tuuttaa eetteriin musiikkia, jota voin kuvailla lähinnä kabaree-henkiseksi paskaksi, jota muistan viimeksi kuulleeni jossain kammottavassa Elvis-leffassa. Mieleni tekee vääntää protestioksennukset paikan lattialle.
Saamme nieltyä tilaamamme oluet kitusiimme lähinnä kiukulla ja väkipakolla. Jälleen yksi konsensus on saavutettu: tähän kakkalaakiin emme enää astu. Siirrymme yhtä lailla pettyneen oloisen turistiryppään vanavedessä ulos Rockstoresta ja Montpellierin kaduille.
Don't believe the hype.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
