Jäpitän On The Rocksin tiskillä odottaen juomia. Ystäväni istuu terassilla. Olemme punomassa juonia kahden hyvän ystävämme häiden aattona. Juhlava nousuhumala. Kehun baarittarelle illan musiikkivalikoimaa, johon kuuluu muun muassa Katatoniaa ja Anathemaa. Tunnelma baarissa on erinomainen.
Vieressäni könöttää viisikymppinen kaveri, jonka kasvoihin on lyöty kolmisenkymmentä lävistystä. Kaksivärinen kuontalo on pystytetty huolittelemattomaksi irokeesiksi ja pulska punainen huppari sopii miehen habitukseen kuin silinteri merilokille. Huonohkosti siis.
"Mulla on tänään synttärit!"
Onnittelen kädestäpitäen.
Kyyneleet alkavat vuotaa lähes välittömästi. Miehen nimi on Janne ja hän viettää 52. syntymäpäiväänsä yksin On The Rocksissa. Joku on lahjoittanut Jannelle uudet vaatteet. Vielä eilen hän haisi paskalta.
Janne menetti kaksi vuotta sitten vaimonsa ja lapsensa humalaisen autoilijan käden kautta. Vuotta myöhemmin tuore tyttöystävä teki itsemurhan. Sen jälkeen katu vei miehen. Elämältä katosi pohja, jonka paikan kylmä betoni otti omakseen. Nyt hän istuu yksin On The Rocksissa ja juo jallukolaa, kyyneleiden valuen vuolaasti miehen tilittäessään tarinaansa
Jannella ei ole rikosrekisteriä tai suuria syntejä kontollaan. Hän on kertomansa mukaan viettänyt elämänsä varoen satuttamasta muita. Janne kertoo pitävänsä rystyset valkoisina kiinni uskostaan ihmisiin ja siihen, että hyvä palkitaan hyvällä.
Nieleskelen. Tunnistan sanoista itseni.
Harkitsen vonkaletarinan mahdollisuutta, baarissa kun ollaan. Mutta Jannen silmissä ei näy petosta. Humalaa, kyyneleitä ja varautuneisuutta sitäkin enemmän. Sanat purkautuvat esteettä, mutta niiden takana on vaiettujen hetkien joutomaa, jossa kertoja taivaltaa yksin.
Janne on jatkamassa syntymäpäivän kulkuaan hautausmaalle. Hän toistaa runollisen lauseen kahdesti: "Hietsun hautausmaalla on kaksi kipeää kiveä".
Olen täysin sanaton. En häkeltynyt tai hämilläni, vaan yksinkertaisesti vailla sanoja.
Mietin ihmisiä lähelläni, niitä harvinaisia yksilöitä, joihin luotan ja joita arvostan. Niitä, joiden seurassa istun rennosti ja nauran vapaasti. Ystävääni terassin pöydässä, jonka kanssa olemme kokeneet enemmän kuin osaisin koskaan sanoilla selittää. Mietin entistä tyttöystävääni, joka on nykyään paras ystäväni. Mietin äitiäni, joka ei koskaan saa kunniamerkkiä tai paraatia siitä hyvästä, että hän on upein tuntemani ihminen. Mietin kaikkia sanomatta jääneitä asioita ja hetkiä, jolloin olen sanonut aivan liikaa.
Sekuntiakaan emme saa takaisin.
Mietin erästä pyyteetöntä ja hyväsydämistä ystävääni, jonka tapauksessa typerä humalainen kuje johti kuukausien ja kuukausien sairaala-, leikkaus- ja toipumiskierteeseen. Muistan vilpittömyyden poispyyhkimän katkeruuden häiveen silmissä, jotka ovat nähneet reunan yli ja palanneet sieltä valveutuneena. Mietin perspektiiviä, joka terävöityy äärimmilleen vain elämän hiipuvan kipinän valossa. Kuinka pienessä ja heiveröisessä koukussa tämä kaikki roikkuu.
Poistuessani Janne pyytää tupakkaa. Valittelen, etteivät ole mukana. "Eipä tietenkään", kuuluu kylmän kyyninen vastaus kun pää painuu takaisin baaritiskin reunaan. Maailma näiden seinien molemmin puolin on kusettajien ja oman navan varjelijoiden tyyssija, miksipä minä poikkeaisin laumasta.
Istun takaisin pöytään ja sytytän tupakan. Toistelemme ystäväni kanssa tuota runollista lausetta, joka kuljettaa meidät molemmat samaan paikkaan. Ystäväni puhuu kauniisti avomiehestään, kutsuen häntä pelastajakseen. Harmittelen omaa kyvyttömyyttäni ylläpitää aitoa ja intiimiä ihmiskontaktia. Jaetun itsetutkiskelumme myötä löydämme silti yhteisen sävelen: oman elämämme arvostuksen.
Päätän välittömästi kirjoittavani tästä eriskummallisesta kohtaamisesta. En tiedä mitä tai miksi, saati mikä ajoi minut jakamaan sen kanssanne. Muistosikermä elävien kirjoihin yhä merkitylle arjen sankarille vailla mitaleja tai urotekoja, mutta täynnä haavoja?
Niin. Jotain sellaista.
Tämä on sinulle, Janne. Tarinasi on kerrottu eteenpäin, eikä sinua unohdeta tai kohtaloasi ylenkatsota. Muuta annettavaa minulla ei valitettavasti ole.
Hyvää syntymäpäivää.
