Aurinko on tänään poikkeuksellisen julmalla päällä. Niinkin julmalla, että Montpellieriä pyyhkivä tuuli loistaa poissaolollaan ja antaa suosiolla armotta porottavalle mollukalle enemmän kuin liikaa tilaa käristää ihokuorta.
Sen enempää antautumatta luonnonvoimien oikukkuudelle päätämme siirtää reggaerekan syvemmälle Montpellierin ytimeen. Korkealla talojen kattojen yläpuolella siintävä kirkontorni on ensimmäinen majakkamme. Sinnepäin, tuonnepäin, ahoy.
On onnen ja matkatoverini skarpin silmän ansiota, ettemme vahingossa ohita mainittua kirkontornia, joka lymyilee kapeana kiemurtelevan sivukujan päädyssä. Piskuisen kujan varrelta löytyy myös tiettävästi kuulu viulusepän paja ja kodikkaan oloinen irkkupubi. Massiivinen kirkontorni nousee jylhänä eteemme. Hämmästelemme pienten asuintaloryppäiden lomaan piilotettua muurarintyön ihmettä.
Kolossin sisätila paljastuu taidenäyttelyksi. Ikävä kyllä taiteiljan nimi unohtuu yhtä nopeasti kuin se mieleeni painuu, mutta jälki on näyttävää ja tunnelma salissa harras. Mieleni tekee ihastella ja mekastaa, mutta Ranskassa kun ollaan ja ranskalaisten ympäröimiä, sidon mieleni ja kieleni ylilyöntien varalta.
Taideannoksen jälkeen istahdamme O'Carolan'sin irkkubaarin terassille. Tämä on ensimmäisiä kertoja, kun alamme ääneen hämmästellä ranskalaisten takakireyttä. Olen itse törmännyt fransmanneihin lähinnä festareilla ja aiemmilla ulkomaan turneilla, enkä ole koskaan pitänyt patonkimaan kansalaisia järin jäykkinä ilmestyksinä. Toinen on totuus ainakin Montpellierissä, sillä tuijottamisen ja pälyilyn lisäksi edes paikalliset eivät huutele toisilleen vieraisiin pöytiin. Hajurako rikotaan vain tuttuja poskipusutellessa. Pinkoa ja häveliäisyyttä on aistittavissa yllättävän paljon jopa suomalaisten lasien läpi.
Nauttimamme kangastaiturien annoksen kaneetiksi hämmästelemme paikallisten tagitaiteilijoiden sinnikkyyttä. Toki melkein jokainen seinä tässä kaupungissa on vähintään kerran maalattu uudelleen, mutta osa tageista on saatu räpellettyä rahvaan pällisteltäväksi muun muassa sadevesirännejä pitkin kivuten. Kun löytää itsensä tarpeeksi korkealta, katonrajaan tuherreltuja mielenilmaisuja voi bongailla lähes jokaisen talon ylärekisteristä.
Läheisen talon katolla on aivan seinämän vieressä pieni sähkökeskus, joka on myös käyty allekirjoittamassa. Emme kumpikaan oikein ymmärrä tagikulttuuria, mutta konsensus löytyy: jos käyt henkesi uhalla piirtelemässä pillunkuvia betoniin kymmenien metrien korkeudessa, olet jonkin tason respektin ansainnut. Ottakaahan jonnet mallia.
Ratsullaan keulivan Louis XVI:n (eli kuudennentoista, mikäli pidätte lukua) uhkaavan patsaan valvoma Place Royale du Peyrou on valtava muistomerkki menneille ajoille. Silmänruoka ei lopu kesken, sillä Montpellierin oma Riemukaari, muinainen vesitorni ja Saint-Clémentin akvedukti tarjoavat liikaakin pohdiskeltavaa historiannälkäiselle.
Kapuamme vesitornin taakse ihailemaan ympäröiviä maisemia. Matkatoverini huomaa heti katsoa kalkkikiviin taltioituja "tageja", eli kiveen taltalla hakattuja muistomerkkejä kuolevaisuudellemme. Osa on suloisia pintaraapustuksia, osa syvälle kiveen hakattuja julkilausumia. Bongaan julistuksen: Jeanne <3 Marcus, 1973. Hymyilyttää.
Päiväretkemme huikein ja hämmästyttävin osuus on kuitenkin vasta tuloillaan. Jardin des Plantes -kansallispuiston viertä kulkiessamme jomman kumman matkalaisen suusta pääsee jälleen tuttu kysymys: "mikä helvetti TUO on?"
Mainittu rakennelma on Saint-Pierren katedraali, jonka Urban V rakennutti armon vuonna 1364. Keskiaikaiselta linnoitukselta näyttävä monumentti kohoaa korkeammalle kuin yksikään täällä kohtaamani rakennus. Sanat eivät luovi riittävästi tilaa tiilijärkäleen raameille ja epäilen kuvienkin olevan vain halpa vastine, joten jos satutte koskaan lähimaille - käykää hämmästymässä.
Nykypäivän pellehermannit lastaavat pöhöttyneet peräreimarinsa Mersuihin, Aston Martineihin ja Bemareihin, mutta männävuosien paavit rakensivat katkarapunsa jatkeeksi 30-metrisiä kesähuviloita, joiden muureilta kelpasi kaataa tervaa rahvaan niskaan. Nalle Östermania vapaasti lainatakseni; ken täällä asui, oli varmasti kova panemaan.
Herra ottaa ja Herra antaa.
Poistuessamme katedraalin läheisyydestä en voi olla miettimättä, millaisen vaikutuksen rakennus on tehnyt lähestyvään ratsumieheen mummon vuonna tonni kolmesataa. Ratsukadun mies vuonna kakstonnia ykstoista on ainakin enemmän kuin otettu.
Kattavan historiakattauksen jälkeen siirrymme sivukujia ja pääkatuja pitkin takaisin Montpellierin ytimeen. Pienen välikuoleman jälkeen käymme särpimässä harvinaisen erinomaiset burgerit luottopaikallisessa ja siirrymme yön vilinään. O'Carolan'sin terassilla ihmettelemme jälleen varautuneita ranskalaisia ja hieman myöhemmin Rockstoren baarimikko sivistää allekirjoittanutta, että kaupunki herää eloon vasta aamukahden jälkeen.
Challenge accepted.
Sivukuja, sinne!
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
