Aamiainen on eräänlainen revelaatio: matkatoverini eteen kuskattu ciabatta kävisi lähitaisteluaseesta. Jösses. Ranskalaiset eivät pelleile määrän ja laadun suhteen kun ruuasta on kyse. Tyydyn itse mehuun ja suorastaan he-le-vetin hyvään kahvikupilliseen. Word to the wise: laaturuoka ei tässä kaupungissa maksa pennin jeniä, mutta lasillinen tuorepuristettua appelsiinimehua kustantaa saman verran kuin kokonainen ateria. Cha-ching!
Jatkamme eilen aloittamaamme tutkimusmatkailua hyvin samoin periaattein - tassua toisen eteen ja antaa nokan osoittaa milloin minnekin. Saamme sentään aikaiseksi poiketa turistibyroossa pokkaamassa kaupungin kartan. Eikun menox.
Montpellierin konferenssikeskuksen kulmilla törmäämme päivän ensimmäiseen eriskummalliseen näkyyn: läheisen puiston komeimpaan puuhun on reilun viiden metrin korkeuteen hilattu todella vankkarakenteisen näköinen, kakkosnelosista ja telttakankaasta loihdittu nukkumalava. Kyseisen arkkitehtonisen tour de forcen alapuolella pällistelevien pyöräpoliisien ilmeet ovat peilikuva omistamme: "kuinka helvetissä tuossa on onnistuttu?"
Jatkamme matkaa syvemmälle Montpellierin sisuksiin päät pyörällä kaupungin upeasta ulkonäöstä. Kaduilla maleksivat ihmiset tuntuvat hieman takakireiltä, mutta varsinkin kahviloiden palvelu on suunnattoman ystävällistä. Eikä huolta: hymyyn kyllä vastataan, kunhan sellaista väläyttää. Ja nämä naiset, nämä naiset...
Olen taas sen verran fiiliksissä ympäröivästä tunnelmasta, että lähestulkoon kävelen punaisia päin suoraan rymistelevän nelipyöräarmadan alle. Onneksi ystävällinen paikallinen nappaa kädestäni kiinni ennen kolaria. Merci.
En vieläkään tajua pätkän vertaa millä järjen, logiikan ja mutu-tuntuman kolminaisuudella tässä kaupungissa ajetaan peltilehmillä, tosin eivätpä tunnu tietävän paikallisetkaan. Etenkin skootterit päristelevät mielivaltaisesti niin kävelykaduilla kuin väärään suuntaan ajoteillä. Kuskien kanssa kisailu on reaktiourheilua vailla vertaa, sillä äänitorveakin aletaan painella vasta siinä vaiheessa kun jalankulkijan nielurisat ovat ohjaustangon ympärillä. Tunnelma on kuin Italiassa - jos takaa kuuluu moottoriajoneuvon murinaa, on parempi kiivetä lähimmän katulampun nokalle tutkailemaan tilannetta.
Olut-pitstopin ja pienen karttakonsultaation jälkeen päätämme tsekata keskustan modernimman puolen, jonka alkovina toimii Polygonen kolmikerroksinen ostoskeskus. Ihmettelemme hetken kauppakompleksin tarjontaa. Allekirjoittaneelta pääsee hiljainen awww-henkäys paikallisen pelikaupan putkimonitorien suuntaan.
Ostoskeskuksen takaa eteen levittäytyvä Antigonen alue on paitsi uskomattoman kaunis, myös äärimmäisen vaikuttava sulauma vanhaa arkkitehtuuria, upeita kävelykatuja, suihkulähteitä ja patsaita. Matkatoverini kamera naksuu kuin konepistooli tämän taltioidessa eteemme avautuvia näkyjä intensiivisellä tahdilla.
Kävelykadun päässä avautuu Place de l'Europe. Jättimäisen, puolikaaren muotoon rakennetun kompleksin sisäpihalla lorvii opiskelijoita ja turisteja. Päädyssä könöttää jälleen rivistö ravintoloita, joiden takana lorisee Montpellierin läpi kulkeva kanava. Itse kaarirakennuksen funktiosta emme oikein onnistu ottaa selvää. Vaikuttava tönö, ilman muuta, mutta... mitä se tekee? Lienee jonkinlainen opisto. Emmätiä.
Tämä on Montpellierin vilkkainta opiskelija-aluetta, joten ounastelemme kanavanvarteen perustettujen baarien olevan tehokkaassa käytössä hämärän jälkeen. Ydinkeskustan terasseillakin toki viihtyy, mutta tunnelma pääkadun varrella istuskellessa tapaa toisinaan olla hieman kolho. Yhden baarin kuvakirjasto henkii Australian tunnelmaa, toisen Yhdysvaltojen. Päätämme koeajaa jomman kumman illan tullen.
Iltasella käymme nauttimassa varsin keskinkertaiset pihvit Opéra Comédien ravintolassa ja siirrymme muitta mutkitta nesteravinnon pariin. Poikkeamme hyväksi rokkiluolaksi mainostetuun paikkaan, jonka nimi on Rock-jotain. House? Station? Toukopouko? No, tunnistatte paikan ulko-oven yläpuolelle parkkeeratusta Cadillacin peräpäästä.
Komeron kokoinen pikkubaari on ainoa avoinna oleva lukaali kahden kerroksen ja tiesmonen neliön baarikolossista, jonka fiilis tuo mieleen edesmenneen Baker's Pubin. Tänä iltana seuranamme on neljä maksavaa asiakasta. Toinen baaritiskillä päivystävistä pirkoista tuijottaa herkeämättä tilatessani oluet. KNT. Ylläripylläri.
Pikaisen jutustelun päätteeksi baarimikko suo minulle tutustumiskierroksen alakerran "paremmalle" puolelle lavoineen ja isoine baaritiskeineen, samalla hämmentäen kertojaanne ilmoittamalla, että yläkerta on varattu konehumpalle. Koko komeus on kuulemma auki keskiviikosta sunnuntaihin. Odotan innolla huomista, kun pääsemme katsastamaan Rock-clatuveratanictun menevämmän kuosin. Alustavien tietojen mukaan myös Montpellierissä ymmärretään pikkulauantain päälle.
Siirrymme katsastamaan Australian Barin tunnelman näin auringonlaskun jälkeen. Ohitamme aiemmin Antigonella näkemämme ulkoilmateatterin, jonka katsomo on nyt täpötäynnä. Painostavan musiikin saattelema taideanimaatio on kerännyt sankan joukon kulttuurikulinaristeja nautiskelemaan äänestä ja vimmasta.
Australian Bar on jo saapuessamme vilkkaassa swingissä ja täyttyy illan mittaan kukkuroilleen. Ei hassummin tiistai-iltana. Istuskelemme toista tuntia patiolla katselemassa silmät pudottavan kauniita naisia ja haastellen kotopuoleen jääneistä neitokaisista. Kumpaisenkin matkalaukkuun on pakattu ajatukset yhdestä jos toisestakin naaraasta. Kuinkas muuten. Matkatoverini tarinat ovat parempia, jäsennellympiä, koska hänellä tapaa olla maltti ja äly mukana tyttötilanteissa. Minä, ikävä kyllä, sorrun lähinnä spontaaneihin ääliömäisyyksiin ja ennalta-arvaamattomiin vaistoväistöihin, joten omat luotaukseni ovat ennemmin tragikoomisia. Mutta onpahan tarinoita.
Matkalla hotellille olemme jo hyvässä olutpöhnässä ja uuvuksissa sydämen asioista pohdiskelusta. Nuoriso röhnöttää penkeillä mekastaen ja vanhat pariskunnat tallustavat uupuneina kohti majoituksiaan. Ulkoilmateatterin viimeinen esitys on päättynyt ja ihmisvirta purkautuu penkeiltä kaupungin yöhön. Mietin hiljaa itsekseni noita kauniita petoja ja kuinka vaikea heitä on ymmärtää. Mietin kahta mieltäni riivaavaa tyttöä. Kahta kaunista petoa.
Melkein purskahdan nauruun. 2500 kilometriä välimatkaa ja silti pää täynnä tätä samaa.
Muutamaa tuntia myöhemmin seisoskelen hotellin edustalla tupakalla ja piirtelen nuivia ajatuksiani taivaankannelle. Viereisestä kauppatunnelista kaikuu katkonaista korkokenkien napinaa ja älämölöä. Liuta paikallisia kömpii tunnelista rehvakkaassa änkyrässä.
KNT. Ylläripylläri.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
