Saavun parin tunnin koiranunien jälkeen puolivalot päällä Helsinki-Vantaan kentälle noin 05:30 paikallista aikaa. Matkakumppanini odottaa jo kentällä. Sää on harmaa ja apea, eli enemmän kuin sovelias toivottamaan meidät hus helvettiin Suomesta. Hämmästelemme lähiroskikseen tungettua nivaskaa valokuvakehyksiä, jotka joku tulistuneen oloinen mieshenkilö oli kuulemma tovia aikaisemmin sinne sullonut. Mahtoi olla antoisa perheloma.
Kentällä on hämmästyttävän vähän ihmisiä. En muista olenko koskaan nähnyt Helsinki-Vantaata näin autiona. Salamannopean check-inin jälkeen pogoilemme kentällä tovin ja pohdiskelemme kahvikupillisen hekumalle antautumista, kunnes päätämme sittenkin siirtyä jo hyvissä ajoin turvatarkastuksen läpi lentokentän sisuksiin.
Vaikka olen useimmiten lähtenyt matkaan pitkätukkaisena, aromaattisena, huonohkosti tyyliteltynä ja kaikin puolin epäilyttävänä, ei-järin-salonkikelpoisena takkuörkkinä, olen tavannut päästä turvahenkilöstön seulasta olankohautuksella ja virnistyksellä. Tällä kertaa tilanne on toinen: adonismainen ruhoni taputellaan yltä ja alta ja sieltä sun täältä, kun parikymppinen turvamies syynää nöyrän kertojanne kautta rantain potentiaalisten ydinkärkien ja heittotähtien varalta.
Lopulta pääsemme yllä mainitun kahvikupposen äärelle ja toteamme, että hetkessä hoituneiden muodollisuuksien myötä odotteluaikaa ennen ensimmäistä lentoa on ns. niin maan perkeleesti. Great. Kohtuukokeneena keikkailijanakin tyhjän panttina piereskely on yhä repertuaaristani puuttuva taitolaji.
Sumppien jälkeen tallustelemme pitkin kentän sisäalueita. American Expressiä tuputtavia kauppaopiston jämä-lippatukkia, aistit turruttavia taxfree-hajupommeja ja Stephanie Meyerin sanaoksennusta myyviä kirjakauppoja. Tapamme hitaasti kuluvaa aikaa parhaamme mukaan. Juttelemme tytöistä ja naureskelemme vaivaantuneesti. Tytöistä puhuminen on vähän sellaista touhua.
Ensimmäinen lentomme on Helsingistä Pariisiin, josta ei liiemmin kerrottavaa löydy. Pariisin päässä oli ilmeisesti Pierrellä sullottu patonki väärin päin takaluukkuun, sillä laskeutumiskohteen lennonjohdon törttöilyn takia täyteen pakattu koneellinen sai vielä Suomen päässä harjoittaa istumalihasten siedätystreeniä noin puoli tuntia. No, on sitä pitempiäkin viivästyksiä koettu.
Toinen noteeraamisen arvoinen kokemus oli lennolla tarjoillun aamupalaleiviskän kanssa nauttimani kahvikupillinen, joka oli sekä maun että vahvuuden osalta sellaista osastoa, että Mordorin örkitkin olisivat irvistäneet. Hyi helvetti. Joinpahan loppuun, koska tämä mies ei örkeille jää kakkoseksi.
Pariisi, Charles de Gaulle
Charles de Gaullen lentokenttä on massiivisin kompleksi miesmuistiin. Jättimäisen, lukemattomista rakennelmista koostuvan sementti- ja metalliryppään halki kulkee ainakin kaksisuuntainen autotie ja junarata. Ymmärrän välittömästi, miksi suomalainen lentokenttätyöntekijä tähdensi, että sille on syynsä miksi joudumme siirtää laukkumme kentältä toiselle omatoimisesti.
Hämmästyttävää kyllä, luovimme tiemme varsin nopeasti CDG:n ihmismassojen ja pikkuliikkeiden läpi. Jatkolentomme lähtee Orlyn kentältä, joten shuttle-bussi on kustannustietoisen matkamiehen valinta. Samapa kai se olisi kävellä, tuumaan, aikaa seuraavan lennon lähtöön kun on kuusi tuntia ja rapiat.
Vaan reisille olisi mennyt sekin veikkaus. Olen aiemmin nähnyt Pariisin vain lentokoneen ja -kentän ikkunasta, enkä kai vain ole sisäistänyt kaupungin kokoa. Melkoinen metropoli. Kannamme kapsäkit ratsumme vatsalaukkuun, heitämme haikeat hyvästit ensimmäiselle näkemällemme Starbucksille ja sullomme itsemme ilmeisesti kääpiöille ja/tai jalattomille sirkusfriikeille tarkoitetuille penkeille. Polvet alkavat huutaa hoosiannaa noin kolmannen minuutin kieppeillä.
Tunnin mittaiseksi mainostettu bussireissumme venyy reilusti, kun matkan keskivaiheilla olevassa tunnelissa totaalimällit vetänyt rekkakuski on saanut kilpurinsa komeasti linkkariin ja kaneetiksi sirotellut kuljettamansa satakiljardia keksipakettia pitkin asfalttia. Tämä avaa kuitenkin ennalta-arvaamattoman mahdollisuuden tutustua ranskalaiseen ajomalliin; askel jos toinenkin poispäin suomalaisesta supertehokkaasta tiekäyttäytymisestä. Reissu etenee nykivästi 5-10 metrin sykäyksissä paikallisten pallinaamarien pelatessa jatkuvaa kaistabingoa. Rekkasuharit mulkuttavat komeasti henkilöautojen eteen aina kun siltä tuntuu, mielipuolet prätkän selässä sujahtelevat kahden millin raoista kuin Tronissa ikään ja ambulanssitkin saavat odotella, kun kukaan ei osaa/suostu/ymmärrä antaa tilaa kummallista piipaa-ääntä päästävälle nelipyöräiselle.
Pariisi, Orly
Orlyn kentälle päästyämme alan olla jo perillä ranskalaisesta etenemiskulttuurista, jota yllä kuvailtu autokäyttäytyminen jo sivusi. Kolme neljännestä vastaantulijoista kävelee suoraan päin tilaa pyytämättä tahi antamatta, vaikka vastaan puhisee yhteensä parisataa kiloa suomalaista lihaa matkatavaroineen. Alan ymmärtää, että täällä pelataan ihmismassassa samoilla säännöillä kuin Bäkkärin tiskillä: näennäisen kohteliaasti, mutta mulkkumittari tiukasti asennossa 11. Asia selvä, osaan minäkin.
Ainoa porukka jolle annan kysymättä tilaa ovat Orlyn kentällä partioivat FAMAS-rynnäkkökiväärein varustetut sotilaat, jotka tuntuvat tarkistavan jokaisen vastaantulijan potentiaalisten terroristisolujen varalta sisäisellä tutkallaan. Maastopukuisista junkkareista huokuu pikantti "minulle ei vittuilla" -aromi. Yes sir, no sir, en vittuile.
Check-inin edessä päivystävä nainen vaihtuu noin vartein välein, ja heistä jokainen ilmoittaa meille eri ajan jolloin pääsemme lyömään kantamuksemme hihnalle. Tuumaan hiljaa itsekseni josko joku soltuista lainaisi FAMASiaan. Kulutamme lopulta reilu pari tuntia pelleillen kentällä ja puhuen paskaa, kunnes vihdoin pääsemme eteenpäin: suoraan turvatarkastukseen.
Läpivalaisun ohittava reppuni kiinnostaa suuresti monitorin takana röhnöttävää jättimäistä mustaa miestä, joka osoittaa kollegalleen repussani näkyvää kirjamaista esinettä (arvasitte oikein: kirjahan se). Jatkotoimenpiteenä tämä mainittu turvahenkilöstön edustaja, työhönsä leipääntyneen oloinen nuori neiti, hipelöi ja kopeloi jokaisen kapsäkistäni löytyvän tavaran yksitellen, kirjanivaskasta muistioon ja kännykkälaturista hammastahnaan, ilmaisten tyytymättömillä huokauksillaan ja satunnaisilla irvistyksillään olevansa jotakuinkin tyytymätön nykyiseen työnkuvaansa. Tälläkään kertaa ei löytynyt käsikranaatteja tai plutoniumia.
Pakenen turvatarkastuksesta saamatta kumihanskakäsittelyä. Huh, two for two. Puolisen tuntia myöhemmin portit aukeavat ja pääsemme Air Francen univajeisen oloisten matamien osaaviin hoteisiin. Jatkolento ei kestä kuin puolitoista tuntia, vaan eipä haittaisi pitempikään reissu: ikkunapaikalla kelpaa.
Pääsemme tällä kertaa ajoissa matkaan, melkeinpä minuutilleen. Ihastelen auringossa kylpeviä henkeäsalpaavia maisemia ja kuuntelen Henry Rollinsin audiokirjaa. Elämä maistuu. Kone tuntuu ehtivän olla ilmassa korkeintaan vartin, kun kaarramme jo Etelä-Ranskan upean rannikon kautta kohti Montpellierin herttaisen piskuista lentokenttää.
Kohteliaasti ilmaistuna kompaktin oloinen kenttä toimii niin kuin nämä pikkukentät aina: tehokkaasti ja nopeasti. Tuskin ehdin kissaakaan sanoa, kun olemme saaneet ahterimme koneesta, laukut hihnalta ja jalat alle. Lasiovet vetäytyvät, porottava aurinko peittää näkökenttäni ja vehreät puut huojuvat lannistumattomassa tuulessa. Olemme saapuneet Montpellieriin.
Seuraavassa osassa: narkkareita, koirankakkaa ja muita herkkuja! Stay tuned!
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
