Have no fear - the doom patrol is here!
Montpellierin La Place de la Comédie on vaikuttava ilmestys. Suuri tori on tapetoitu kahvilaravintoloilla ja pubeilla, joiden erilliset terassit kulkevat pitkin pääkadun keskilinjaa. Pääty avautuu usean pikkukadun ryppääksi, jota korostaa kaunis suihkulähde ja risteyksen kulmalla iltaa valaiseva suuri karuselli. Ihmismäärä on todella suuri, vaikka on maanantai-ilta.
Alan tässä vaiheessa ihmetellä ääneen jo Orlyn kentällä huomioimaamme ilmiötä, joka tästä eteenpäin tunnettakoon nimellä KNT: kylläpäs noi tuijottaa. Jo Orlyn päässä ihmettelimme suuntaamme osoitettua silmäparitykitystä, mutta Montpellierissä tahti sen kuin kiihtyy. Jostain syystä suurin osa tuijotuksesta tuntuu keskittyvän allekirjoittaneeseen, jonka myös matkatoverini panee merkille. Emme keksi selitystä, vaikka näkyvät tatuoinnit tuntuvatkin olevan täälläpäin melko harvinaisia. No, ei se ole helppoa olla näin pirun hyvännäköinen.
Vieraita vieraassa maassa kun olemme, päädymme lääkitsemään pikkupurtavan nälkäämme terveysintoilijan mekassa: 1800-luvulta asti seisoneen kahvilan vieressä kököttävässä McDonald'sissa. Tiskillä mieleni tekee alkaa vaatia Turun sinappia perkele, 100 desibelin suomen kielellä tottakai.
Hymistelemme, olisiko soveliasta itkeä vai nauraa sille, että kyllä se Big Mac tosiaan maistuu aina ihan samalta teollisschaibalta kilometrimäärästä huolimatta. Illan ensimmäinen kerjäläinen tulee pyytämään euroa ja hetkeä myöhemmin sivukujalta terassin kulmalle hoiperrellut narkkari alkaa huutaa näennäisen päämäärättömästi väkijoukkoon. Heippa vaan ja parlevuu sullekin.
Siirrymme tutkailemaan Montpellierin keskustan ihmeitä. Hotellimme matriarkka opasti meitä kääntymään mainitun pikaruokalan kulmalta oikealle, sillä siellä meno on kuulemma "more lively". Teemme työtä käskettyä, ja ensimmäinen näky on edellä mainittu narkkari, joka istuu/nykii hermostuneen oloisena seinää vasten kahden koiran ja naaraspuolisen vastineensa kanssa. Kyseinen daami perkaa vastavohkittua lompakkoa.
Montpellierin ytimeen johtava kävelykatu on täynnä ihmisiä, kuinkas muuten. Vastaan astelee niin turisteja kuin paikallisia, eikä kellään tunnu olevan liiemmin hoppua mihinkään suuntaan. Seuraava kahvila löytyy aina keskimäärin 5 metrin päästä edellisestä ja terassien aurinkovarjojen väleistä pilkistää somia pikkupuoteja. Yksikään terassi, kauppa, porttikonki tai kadunkulma ei ole autio. Kävelevillä on selvästi määränpää mielessä, mutta elekieli henkii, että "sinne kyllä ehtii". Alan jo virittäytyä tulevan kaksiviikkoisen tunnelmaan: ei ole kiire mihinkään.
Poikkeamme kävelykadulta sivukujalle katsellen ihmisvilinään hukkuvia pikkukauppoja ja kahviloita, sen jälkeen toiselle sivukujalle tupakkakauppaa etsien. Ostan ylihintaisen askin pikkupuodin kyrpiintyneen oloiselta puksulta, käännyn kohti edessä kiemurtelevan kujan päätyä ja déjà vu täyttää mieleni. Tunnistan ennusmerkit.
Huurtuneita katseita, seinät täynnä tageja, peltikuosilla suojattuja kauppojen etumuksia - hela hoito. Tallustellessamme eteenpäin huomaan taisteluparini jännittyvän. Askeltahti tihenee. Vaistoperäinen reaktio on oikea. Täällä saa katsoa peräänsä.
Olen kaksikostamme se rauhallisempi ja enemmän maailmaa nähnyt, joten yritän rauhoitella aseveljeni hermoja. Tällaisessa ympäristössä huolen aihetta on yleensä yhtä paljon kuin turistilla Kalliossa: ulkonäkö pettää, mutta ympäri korvia tulee vain silloin, jos sen antaa pettää. Kunhan pidät itsestäsi huolen ja olet (näkyvästi) rento, sinut jätetään rauhaan. Se kaksimetristä karttaa suu ammolla tavaava, vyölaukkuaan olalla kantava repesorsa on yksinkertaisesti parempi kohde. Ikävä kyllä tiedän jo sanojeni edetessä ilmoille, että näitä asioita ei voi selittää. Ne opitaan. Cocktailiin kuuluu mikstuura rentoutta, itsevarmuutta ja optimismia, mutta kaikki ovat oppi- ja tottumuskysymyksiä. Retoriikka toimii vain kotikulmilla, jos silloinkaan.
Hymyilen vastaantulijoille ja fiilistelen eteen avautuvien sivukujien mystistä luontoa. Jokainen mutka ja kapeneva asfalttisuvanto kutsuu luokseen. En ole oikein koskaan osannut selittää tätä eriskummallista haluani liueta pääkaduilta kurkkimaan mitä salaisuuksia nuo arvoitukselliset pikkutaipaleet voisivat tarjota - tuskin onnistuisin siinä nytkään - mutta se on usein voimakasta voimakkaampi mielihalu. Maltan silti mieleni. Tuskin täällä puukosta pyytämättä saa, mutta sitä riskiä ei kenties kannata ottaa vielä ensimmäisenä iltana.
Olen tässä vaiheessa viettänyt viimeiset 10 minuuttia tarkastellen katukivityksiä verilammikkojen varalta, näkemättä ensimmäistäkään. En myöskään ole nähnyt yhdenkään hätääntyneen turistin juoksevan kaduilla partioivien poliisien tykö. Teen johtopäätöksen, että paikalliset pitkäkyntiset rullaavat uhrinsa nopeasti ja huomaamatta väkivaltaan turvautumisen sijaan. Teemme ennakoivan päätöksen jättää jatkossa suurimman osan arvotavarasta hotellin kassakaappiin. Taskujen sisällön vahtaaminen verottaa turhan paljon energiaa.
Jonkin kadunpätkän varrella ohitamme liudan narkkareita ja heidän 4-5 miniponin kokoisen koiran vartijakatraansa. Rastaporukasta erottuu hieman erillään istuva turkkilaisen näköinen nelikymppinen mies, joka syynäää pöllittyä lompakkoa. Tämä on viimeisen varttitunnin aikana kolmas tai neljäs näkemäni perkausoperaatio. Tassuttelemme kiltisti läpi narkkarien, jotka eivät noteeraa meitä millään lailla. Onpahan vaihtelua siihen vitun tuijottamiseen.
Löydämme itsemme jälleen Comédien pääkadulta, joka sykkii yhä elämää vauhdikkaasti viilenevästä ilmasta huolimatta. Siirrymme ravintolakatraan pienimmän pubin terassille oluelle. Bongaan pubin seinältä Suomen lipun. Hillitsen itseäni repeämästä spontaaniin lauluun saunovasta pojasta ja keskityn herkulliseen weissbieriini. T-paitamme osoittautuvat nopeasti riittämättömäksi suojaksi Montpellierin yötuulta vastaan. Hitto vie, täällähän on kylmä!
Illan hämärtyessä toteamme vielä tiettyjen tosiasioiden pysyvän muuttumattomina: kadut ovat täynnä, ihmiset tuijottavat, kaikkialla on kaunista, kaikkialla on jännittävää. Montpellier on arvoitus. Tervetuloa.
Kaunis tyttö tuijottaa minua raitiovaunun ikkunasta. Joopajoo. KNT. Tuijotan takaisin. Hän hymyilee kauniisti ja vilkuttaa. Kas. Vilkutan takaisin. Ratikka nytkähtää liikkeelle. Näkemiin, kuvankaunis ranskatar. Kauniita unia.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
