Henceforward we walk split into myriad fragments, like an insect with a hundred feet, a centipede with soft-stirring feet that drinks in the atmosphere; we walk with sensitive filaments that drink avidly of past and future, and all things melt into music and sorrow; we walk against a united world, asserting our dividedness.
- Henry Miller
- Henry Miller
Ensimmäinen aamu Leppävaarassa. Käytän termiä löyhästi kuten aina, olihan kello jo päälle kaksi iltapäivällä kun silmäni lopulta avautuivat. Kotini rauhallinen tunnelma on erikoinen peili, jonka heijastuksessa sen rauhoittumaan kykenemätön asukas näyttäytyy tavallista hullunkurisempana.
Tuijottelen tutun turvallisia seiniä raukein silmin ja hypistelen Montpellieristä mukanani kantamiani muistoesineitä. Buddha-patsas, kelttiläinen seinäkangas, abstrakti taulu ja nyrkkirauta. Voitaneen kutsua eklektiseksi kokoelmaksi. Käyn puhelimestani löytyvien satunnaisotosten tukun läpi kuunnellessani Tom Jonesin Praise & Blame -albumia. Pesukone jytisee kylpyhuoneessa.
Hakkaan pari uutta reikää seinään tuliaisiani varten ja yritän olla kuulematta takaraivossani huutavaa ääntä. Mennään, mennään jo!
Jatketaan matkaa!
On vaikea keksiä mitään sanottavaa kenellekään. Sanojeni sisältö ja ajatus niiden herättämästä reaktiosta tuntuvat päätyvän samalle onttouden viivalle.
Vajotessani mietteisiini yksi käskevä, huutava totuus herättää kuin kylkiluiden väliin lyöty veitsi. Varo tervaa jalkojesi alla.
Kesä on ollut tähän mennessä aktiivisin ja touhuntäyteisin miesmuistiin, enkä halua palata arkeen. Tämä mainittu haluttomuus ei liity työntekoon, sillä sormenpäitäni syyhyttää vimmatusti halu saada asioita aikaiseksi. En ole eskapisti saati laiskuri. Arjella tarkoitan sitä harmaata, yhtä lailla tasalaatuisilla vakiovirikkeillä täplitettyä massaan ja yllätyksettömyyteen hukkuvaa elämäntapaista, jonka tukipilareita ovat homogeenisyys ja uusintakierrokset.
Olisin mielummin rutiköyhä ja tyhjän päällä kuin turvattu ja sisältä kuollut.
Pyykkikone piippaa. Taulu on seinällä ja paikka kelttikankaalle löytynyt. Levy on vaihtunut Ihsahnin Afteriin. Jalka vipattaa ja keskittyminen murenee joka toinen minuutti.
Sataa kaatamalla. Pitäisi hakea kaupasta kahvia.
Ajatukset kimpoilevat kilpaa silmien kanssa ympäri huonetta, ympäri maailmaa. Peräänantamaton mielihalu paeta tuttujen ympäristöjen ja turvalliseksi todettujen aktiviteettien ikeen alta valtaa taukoamatta tilaa korvieni välissä.
Mitä minä täällä teen?
Muistelen viime perjantaista iltapäivää Montpellierissä, kun istuskelin toista tuntia erään suihkulähteen äärellä varjoisella penkillä ja katselin turistien tohinaa. Jossain vaiheessa aukio tyhjeni ja iso kultainen noutaja pelmahti kulman takaa paikalle. Koira yritti valvoa perässään löntystävää isäntäänsä herkeämättä, mutta virtaavan veden kutsu oli liian houkutteleva. Koira kiipesi suihkulähteen reunalle, tiiraili tovin isäntäänsä, kyllästyi. Plumpsis! Liekö yksikään luomakunnan elikko näyttänyt koskaan yhtä onnelliselta.
Nyt, noin 2 500 kilometrin päässä koirasta ja suihkulähteestä, mietin kauanko voin itse jättää veteen hyppäämään käskevän äänen huomiotta. En jättäisi jälkeeni kaipausta tai tuulessa huojuvia vyyhdinpätkiä. Kukaan ei vetele kaulapannastani, eikä minun tarvitse katsoa taakseni kenenkään takia. On päiviä, jolloin nämä ovat huonoja asioita. Tänään ei ole sellainen päivä.
Kiitokset kaikille Tie vie -blogia lukeneille. Toivottavasti saitte näistä höpinöistä jotain irti. Tällä haavaa matkakuumeeni on sen verran korkeissa lukemissa, että blogi saa varmasti jatkossa uutta sisältöä. Kirjurinne sekstantti osoittaa tällä hetkellä isien maille Irlantiin, joten tältä istumalta epäilisin toisen kotimaani maaperän olevan seuraava jolle astun.
Menkäähän matkoihinne siitä.
Teksti ja kuvat: Jason Doyle Ward
