Jäpitän On The Rocksin tiskillä odottaen juomia. Ystäväni istuu terassilla. Olemme punomassa juonia kahden hyvän ystävämme häiden aattona. Juhlava nousuhumala. Kehun baarittarelle illan musiikkivalikoimaa, johon kuuluu muun muassa Katatoniaa ja Anathemaa. Tunnelma baarissa on erinomainen.
Vieressäni könöttää viisikymppinen kaveri, jonka kasvoihin on lyöty kolmisenkymmentä lävistystä. Kaksivärinen kuontalo on pystytetty huolittelemattomaksi irokeesiksi ja pulska punainen huppari sopii miehen habitukseen kuin silinteri merilokille. Huonohkosti siis.
"Mulla on tänään synttärit!"
Onnittelen kädestäpitäen.
Kyyneleet alkavat vuotaa lähes välittömästi. Miehen nimi on Janne ja hän viettää 52. syntymäpäiväänsä yksin On The Rocksissa. Joku on lahjoittanut Jannelle uudet vaatteet. Vielä eilen hän haisi paskalta.
Janne menetti kaksi vuotta sitten vaimonsa ja lapsensa humalaisen autoilijan käden kautta. Vuotta myöhemmin tuore tyttöystävä teki itsemurhan. Sen jälkeen katu vei miehen. Elämältä katosi pohja, jonka paikan kylmä betoni otti omakseen. Nyt hän istuu yksin On The Rocksissa ja juo jallukolaa, kyyneleiden valuen vuolaasti miehen tilittäessään tarinaansa
Jannella ei ole rikosrekisteriä tai suuria syntejä kontollaan. Hän on kertomansa mukaan viettänyt elämänsä varoen satuttamasta muita. Janne kertoo pitävänsä rystyset valkoisina kiinni uskostaan ihmisiin ja siihen, että hyvä palkitaan hyvällä.
Nieleskelen. Tunnistan sanoista itseni.
Harkitsen vonkaletarinan mahdollisuutta, baarissa kun ollaan. Mutta Jannen silmissä ei näy petosta. Humalaa, kyyneleitä ja varautuneisuutta sitäkin enemmän. Sanat purkautuvat esteettä, mutta niiden takana on vaiettujen hetkien joutomaa, jossa kertoja taivaltaa yksin.
Janne on jatkamassa syntymäpäivän kulkuaan hautausmaalle. Hän toistaa runollisen lauseen kahdesti: "Hietsun hautausmaalla on kaksi kipeää kiveä".
Olen täysin sanaton. En häkeltynyt tai hämilläni, vaan yksinkertaisesti vailla sanoja.
Mietin ihmisiä lähelläni, niitä harvinaisia yksilöitä, joihin luotan ja joita arvostan. Niitä, joiden seurassa istun rennosti ja nauran vapaasti. Ystävääni terassin pöydässä, jonka kanssa olemme kokeneet enemmän kuin osaisin koskaan sanoilla selittää. Mietin entistä tyttöystävääni, joka on nykyään paras ystäväni. Mietin äitiäni, joka ei koskaan saa kunniamerkkiä tai paraatia siitä hyvästä, että hän on upein tuntemani ihminen. Mietin kaikkia sanomatta jääneitä asioita ja hetkiä, jolloin olen sanonut aivan liikaa.
Sekuntiakaan emme saa takaisin.
Mietin erästä pyyteetöntä ja hyväsydämistä ystävääni, jonka tapauksessa typerä humalainen kuje johti kuukausien ja kuukausien sairaala-, leikkaus- ja toipumiskierteeseen. Muistan vilpittömyyden poispyyhkimän katkeruuden häiveen silmissä, jotka ovat nähneet reunan yli ja palanneet sieltä valveutuneena. Mietin perspektiiviä, joka terävöityy äärimmilleen vain elämän hiipuvan kipinän valossa. Kuinka pienessä ja heiveröisessä koukussa tämä kaikki roikkuu.
Poistuessani Janne pyytää tupakkaa. Valittelen, etteivät ole mukana. "Eipä tietenkään", kuuluu kylmän kyyninen vastaus kun pää painuu takaisin baaritiskin reunaan. Maailma näiden seinien molemmin puolin on kusettajien ja oman navan varjelijoiden tyyssija, miksipä minä poikkeaisin laumasta.
Istun takaisin pöytään ja sytytän tupakan. Toistelemme ystäväni kanssa tuota runollista lausetta, joka kuljettaa meidät molemmat samaan paikkaan. Ystäväni puhuu kauniisti avomiehestään, kutsuen häntä pelastajakseen. Harmittelen omaa kyvyttömyyttäni ylläpitää aitoa ja intiimiä ihmiskontaktia. Jaetun itsetutkiskelumme myötä löydämme silti yhteisen sävelen: oman elämämme arvostuksen.
Päätän välittömästi kirjoittavani tästä eriskummallisesta kohtaamisesta. En tiedä mitä tai miksi, saati mikä ajoi minut jakamaan sen kanssanne. Muistosikermä elävien kirjoihin yhä merkitylle arjen sankarille vailla mitaleja tai urotekoja, mutta täynnä haavoja?
Niin. Jotain sellaista.
Tämä on sinulle, Janne. Tarinasi on kerrottu eteenpäin, eikä sinua unohdeta tai kohtaloasi ylenkatsota. Muuta annettavaa minulla ei valitettavasti ole.
Hyvää syntymäpäivää.
lauantai 3. syyskuuta 2011
maanantai 22. elokuuta 2011
Ranska, elokuu 2011
Loppusanat
Henceforward we walk split into myriad fragments, like an insect with a hundred feet, a centipede with soft-stirring feet that drinks in the atmosphere; we walk with sensitive filaments that drink avidly of past and future, and all things melt into music and sorrow; we walk against a united world, asserting our dividedness.
- Henry Miller
- Henry Miller
Ensimmäinen aamu Leppävaarassa. Käytän termiä löyhästi kuten aina, olihan kello jo päälle kaksi iltapäivällä kun silmäni lopulta avautuivat. Kotini rauhallinen tunnelma on erikoinen peili, jonka heijastuksessa sen rauhoittumaan kykenemätön asukas näyttäytyy tavallista hullunkurisempana.
Tuijottelen tutun turvallisia seiniä raukein silmin ja hypistelen Montpellieristä mukanani kantamiani muistoesineitä. Buddha-patsas, kelttiläinen seinäkangas, abstrakti taulu ja nyrkkirauta. Voitaneen kutsua eklektiseksi kokoelmaksi. Käyn puhelimestani löytyvien satunnaisotosten tukun läpi kuunnellessani Tom Jonesin Praise & Blame -albumia. Pesukone jytisee kylpyhuoneessa.
Hakkaan pari uutta reikää seinään tuliaisiani varten ja yritän olla kuulematta takaraivossani huutavaa ääntä. Mennään, mennään jo!
Jatketaan matkaa!
On vaikea keksiä mitään sanottavaa kenellekään. Sanojeni sisältö ja ajatus niiden herättämästä reaktiosta tuntuvat päätyvän samalle onttouden viivalle.
Vajotessani mietteisiini yksi käskevä, huutava totuus herättää kuin kylkiluiden väliin lyöty veitsi. Varo tervaa jalkojesi alla.
Kesä on ollut tähän mennessä aktiivisin ja touhuntäyteisin miesmuistiin, enkä halua palata arkeen. Tämä mainittu haluttomuus ei liity työntekoon, sillä sormenpäitäni syyhyttää vimmatusti halu saada asioita aikaiseksi. En ole eskapisti saati laiskuri. Arjella tarkoitan sitä harmaata, yhtä lailla tasalaatuisilla vakiovirikkeillä täplitettyä massaan ja yllätyksettömyyteen hukkuvaa elämäntapaista, jonka tukipilareita ovat homogeenisyys ja uusintakierrokset.
Olisin mielummin rutiköyhä ja tyhjän päällä kuin turvattu ja sisältä kuollut.
Pyykkikone piippaa. Taulu on seinällä ja paikka kelttikankaalle löytynyt. Levy on vaihtunut Ihsahnin Afteriin. Jalka vipattaa ja keskittyminen murenee joka toinen minuutti.
Sataa kaatamalla. Pitäisi hakea kaupasta kahvia.
Ajatukset kimpoilevat kilpaa silmien kanssa ympäri huonetta, ympäri maailmaa. Peräänantamaton mielihalu paeta tuttujen ympäristöjen ja turvalliseksi todettujen aktiviteettien ikeen alta valtaa taukoamatta tilaa korvieni välissä.
Mitä minä täällä teen?
Muistelen viime perjantaista iltapäivää Montpellierissä, kun istuskelin toista tuntia erään suihkulähteen äärellä varjoisella penkillä ja katselin turistien tohinaa. Jossain vaiheessa aukio tyhjeni ja iso kultainen noutaja pelmahti kulman takaa paikalle. Koira yritti valvoa perässään löntystävää isäntäänsä herkeämättä, mutta virtaavan veden kutsu oli liian houkutteleva. Koira kiipesi suihkulähteen reunalle, tiiraili tovin isäntäänsä, kyllästyi. Plumpsis! Liekö yksikään luomakunnan elikko näyttänyt koskaan yhtä onnelliselta.
Nyt, noin 2 500 kilometrin päässä koirasta ja suihkulähteestä, mietin kauanko voin itse jättää veteen hyppäämään käskevän äänen huomiotta. En jättäisi jälkeeni kaipausta tai tuulessa huojuvia vyyhdinpätkiä. Kukaan ei vetele kaulapannastani, eikä minun tarvitse katsoa taakseni kenenkään takia. On päiviä, jolloin nämä ovat huonoja asioita. Tänään ei ole sellainen päivä.
Kiitokset kaikille Tie vie -blogia lukeneille. Toivottavasti saitte näistä höpinöistä jotain irti. Tällä haavaa matkakuumeeni on sen verran korkeissa lukemissa, että blogi saa varmasti jatkossa uutta sisältöä. Kirjurinne sekstantti osoittaa tällä hetkellä isien maille Irlantiin, joten tältä istumalta epäilisin toisen kotimaani maaperän olevan seuraava jolle astun.
Menkäähän matkoihinne siitä.
Teksti ja kuvat: Jason Doyle Ward
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Ranska, elokuu 2011
Torstai 18.8. - virta
Reilun vartin junamatkan päässä Montpellieristä häämöttää kaupunkiturismin pysäkeistämme seuraava ja viimeinen: merenrantakaupunki Séte. Relailun merkeissä kuluneen keskiviikkopäivän jälkeen olemme jotakuinkin valmiita koitokseen, muttei käy kieltäminen, että komeat nähtävyydet, loputtomat ihmismassat ja betonipyhättöjen kulissit alkavat menettää tehoaan väsymyksen edessä. Omalla kohdallani löpövaje johtuu lähinnä siitä, etten ole saanut nukuttua kunnolla kertaakaan koko matkan aikana. Toisaalta enpä saanut Suomessakaan.
Kun astumme ulos junasta armottoman auringon alle, näky on jälleen hämmästyttävä. Asemalta katsoen vasemmalla levittäytyy naapureitaan muistuttava modernien ja vanhakantaisten rakennusten täyttämä kaupunki, kun taas oikealla nousee korkea kukkula täynnä omakotitaloja ja hulppeita kartanoita. Kukkulan päällä jöpöttää lähetintorni, jonka huippu katoaa pilviin.
Auringossa kylpevä Séte on kaksikkomme visiteeraamista kaupungeista laaja-alaisin ja ihmisiä tuntuu parveilevan kaduilla vähemmän kuin muualla, mutta samalla kaupungin syke on varsin intensiivinen ja tempo eloisa. Turistiystävällisyys ja -sietokyky ovat totuttua korkeammalla tasolla. Alan tuumailla, että täällä pärjäisi englannilla paremmin kuin muissa lähikaupungeissa.
Kävellessämme kohti Séten keskustaa hämmästelemme kilpaa kaupunkia ympäröivän kanavan peilipintaa. Vesi näyttää todella puhtaalta ja kirkkaalta, vaikka kanavan reunamilla hyllyy purje- ja moottoriveneiden lisäksi muun muassa troolareita ja rahtialuksia. Öljyläiskät ja kasvustot loistavat kuitenkin poissaolollaan. Mystistä.
Kesäjuhlia valmistelevan Séten kaduilla on kova kuhina. Stage- ja valohäkkejä pystytetään, oluthanoja puunataan ja pakaroille sijataan istumatilaa. Kaupungin ytimessä on katsomoiden ympäröimä vesialue, jossa myöhemmin tapaamamme kaupunkioppaan mukaan järjestetään jonkinlaisia gondolanäytöksiä sun muita vesiesityksiä.
Eksyilemme pitkin kakofonisesti risteäviä katuja vailla karttaa väistellen silmät ahterissa kaahaavia kaasujalkasankareita. Kaupungin halkaisija on vain jokunen kilometri, joten löydämme pian tiemme elämää kuhisevan keskustan läpi kukkulan juurelle. Aavalta kantautuva tuuli puhaltaa hellästi. Välimeri avautuu koko komeudessaan eteemme.
Olen lähes kyynelissä päästessäni lähes kahden viikon kuivakauden jälkeen taas virtaavan veden äärelle. En uskoisi osaavani koskaan elää paikassa, jossa ympärilläni olisi vain maata ja kiveä. Alan tuntea itseni häkkiin suljetuksi eläimeksi jo muutaman vesimassoista etäällä vietetyn päivän jälkeen, joten syvän sinisen kohtaaminen on mitä riemukkain jälleennäkeminen.
Séten polveilevia katuja mittaillessa matkakaksikon rivit uhkaavat alkaa rakoilla ensimmäistä kertaa reissun aikana. Eikä ihme - aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja mereltä puhaltava tuulenvire katoaa kuin veitsellä leikaten lokaatiosta riippuen. Kuuma on kuin Saharan autiomaassa olevassa saunassa olevassa solariumissa, joka on tulessa. Hampaat kiristyvät vähemmästäkin.
Jännite laukeaa, kun löydämme tiemme pienen ravintolan terassille ja eteemme etsiytyy kaksi jääkylmää huurteista. Kuten aina, tähdensimme haluavamme mallasmannan isojen poikien kokoluokassa; large eli big eli pint eli kalatarina-tyylinen pantomiimi tarjoilijalle. Nnnnäin iso!
Naureskelemme tuttuun tapaan paikallisten harrastamille olutlasillisille, jota kutsuisin ns. lasten annoksiksi. Naapuripöytien fransmannit ihmettelevät hiljaa kahta tynnyrin kokoista mörköä, jotka kumoavat häräntappoaseen kokoluokan lasirakennelmansa muutamassa hetkessä. Mahtavat olla niitä alkomaholisteja?
No ma'am, we're from Finland.
Mallasnektarin ravitsema kaksikkomme päättää tassutella tiensä takaisin keskustaan kiertämällä koko kukkulan, jonka varrella tulee vastaan pieniä asutuskeskuksia ja toimitiloja. Varsinaisia nähtävyyksiä ei matkan varrella eksy eteen, joten latelemme tassua toisen eteen verkkaisesti ja jauhamme paskaa.
On ilahduttavaa katsella paikallisten arkea ja kurkkia aitojen yli tavallisen torstaipäivän tohinaan tässä omaan aikajanaansa seisahtuneessa pienessä merenrantakaupungissa. Ohitamme kotinsa porttiaitausta hiovan vanhan miehen ja minun tekee mieli kysyä sata kysymystä hänen jokapäiväisestä elämästään. Osaisinpa ranskaa.
Osapuilleen 15 kilometrin lenkin jälkeen löydämme itsemme taas Séten pääkadulta ja oletettavasti kaupungin mittapuulla vaatimattomasta pikkupubista. Liekö syy ruoan laadussa vai sudennälässämme, mutta eteemme kannetut pizzat ovat niin maan jukolisteen kera perskeleen hyviä, että meinaa touhutippa tirahtaa lahkeeseen. Protip orastaville kotikokeille: kaikki alkaa tomaattikastikkeesta.
Paluumatkalla pomppulinnajuna on kuin äitini syli. Olen ajautua höyhensaarille välittömästi. Veto alkaa olla veks, mutta niin pitääkin. Reissu lähestyy päätöstään, Montpellier ja ympäröivät kaupungit on koluttu läpi ja lähtö häämöttää.
En suoraan sanoen tunne kuuluvani oikein minnekään tahi kenellekään tämän auringon alla, joten kotiinpaluusta muodostunee tuttuun tapaan hitusen ontto kokemus. Yksi asia on silti pysynyt muuttumattomana tätä sinistä planeettaa kartoittaessa: koto-Suomen näkeminen lentokoneen ikkunasta tuntuu aina oudon lohdulliselta.
On se jonkin väärtiä se.
Huomenna käymme jättämässä viimeiset hyvästit Montpellierille. Syömme hyvin, juomme liikaa, muistelemme. Koska l'Estival on käynnissä, ilta luultavasti venähtää pikkutunneille. Ja niin pitääkin - laatimamme lauantain toimintasuunnitelma kattaa tasan kaksi aktiviteettia: krapula ja pakkaus.
Kun astumme ulos junasta armottoman auringon alle, näky on jälleen hämmästyttävä. Asemalta katsoen vasemmalla levittäytyy naapureitaan muistuttava modernien ja vanhakantaisten rakennusten täyttämä kaupunki, kun taas oikealla nousee korkea kukkula täynnä omakotitaloja ja hulppeita kartanoita. Kukkulan päällä jöpöttää lähetintorni, jonka huippu katoaa pilviin.
Auringossa kylpevä Séte on kaksikkomme visiteeraamista kaupungeista laaja-alaisin ja ihmisiä tuntuu parveilevan kaduilla vähemmän kuin muualla, mutta samalla kaupungin syke on varsin intensiivinen ja tempo eloisa. Turistiystävällisyys ja -sietokyky ovat totuttua korkeammalla tasolla. Alan tuumailla, että täällä pärjäisi englannilla paremmin kuin muissa lähikaupungeissa.
Kävellessämme kohti Séten keskustaa hämmästelemme kilpaa kaupunkia ympäröivän kanavan peilipintaa. Vesi näyttää todella puhtaalta ja kirkkaalta, vaikka kanavan reunamilla hyllyy purje- ja moottoriveneiden lisäksi muun muassa troolareita ja rahtialuksia. Öljyläiskät ja kasvustot loistavat kuitenkin poissaolollaan. Mystistä.
Kesäjuhlia valmistelevan Séten kaduilla on kova kuhina. Stage- ja valohäkkejä pystytetään, oluthanoja puunataan ja pakaroille sijataan istumatilaa. Kaupungin ytimessä on katsomoiden ympäröimä vesialue, jossa myöhemmin tapaamamme kaupunkioppaan mukaan järjestetään jonkinlaisia gondolanäytöksiä sun muita vesiesityksiä.
Eksyilemme pitkin kakofonisesti risteäviä katuja vailla karttaa väistellen silmät ahterissa kaahaavia kaasujalkasankareita. Kaupungin halkaisija on vain jokunen kilometri, joten löydämme pian tiemme elämää kuhisevan keskustan läpi kukkulan juurelle. Aavalta kantautuva tuuli puhaltaa hellästi. Välimeri avautuu koko komeudessaan eteemme.
Olen lähes kyynelissä päästessäni lähes kahden viikon kuivakauden jälkeen taas virtaavan veden äärelle. En uskoisi osaavani koskaan elää paikassa, jossa ympärilläni olisi vain maata ja kiveä. Alan tuntea itseni häkkiin suljetuksi eläimeksi jo muutaman vesimassoista etäällä vietetyn päivän jälkeen, joten syvän sinisen kohtaaminen on mitä riemukkain jälleennäkeminen.
Séten polveilevia katuja mittaillessa matkakaksikon rivit uhkaavat alkaa rakoilla ensimmäistä kertaa reissun aikana. Eikä ihme - aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta ja mereltä puhaltava tuulenvire katoaa kuin veitsellä leikaten lokaatiosta riippuen. Kuuma on kuin Saharan autiomaassa olevassa saunassa olevassa solariumissa, joka on tulessa. Hampaat kiristyvät vähemmästäkin.
Jännite laukeaa, kun löydämme tiemme pienen ravintolan terassille ja eteemme etsiytyy kaksi jääkylmää huurteista. Kuten aina, tähdensimme haluavamme mallasmannan isojen poikien kokoluokassa; large eli big eli pint eli kalatarina-tyylinen pantomiimi tarjoilijalle. Nnnnäin iso!
Naureskelemme tuttuun tapaan paikallisten harrastamille olutlasillisille, jota kutsuisin ns. lasten annoksiksi. Naapuripöytien fransmannit ihmettelevät hiljaa kahta tynnyrin kokoista mörköä, jotka kumoavat häräntappoaseen kokoluokan lasirakennelmansa muutamassa hetkessä. Mahtavat olla niitä alkomaholisteja?
No ma'am, we're from Finland.
Mallasnektarin ravitsema kaksikkomme päättää tassutella tiensä takaisin keskustaan kiertämällä koko kukkulan, jonka varrella tulee vastaan pieniä asutuskeskuksia ja toimitiloja. Varsinaisia nähtävyyksiä ei matkan varrella eksy eteen, joten latelemme tassua toisen eteen verkkaisesti ja jauhamme paskaa.
On ilahduttavaa katsella paikallisten arkea ja kurkkia aitojen yli tavallisen torstaipäivän tohinaan tässä omaan aikajanaansa seisahtuneessa pienessä merenrantakaupungissa. Ohitamme kotinsa porttiaitausta hiovan vanhan miehen ja minun tekee mieli kysyä sata kysymystä hänen jokapäiväisestä elämästään. Osaisinpa ranskaa.
Osapuilleen 15 kilometrin lenkin jälkeen löydämme itsemme taas Séten pääkadulta ja oletettavasti kaupungin mittapuulla vaatimattomasta pikkupubista. Liekö syy ruoan laadussa vai sudennälässämme, mutta eteemme kannetut pizzat ovat niin maan jukolisteen kera perskeleen hyviä, että meinaa touhutippa tirahtaa lahkeeseen. Protip orastaville kotikokeille: kaikki alkaa tomaattikastikkeesta.
Paluumatkalla pomppulinnajuna on kuin äitini syli. Olen ajautua höyhensaarille välittömästi. Veto alkaa olla veks, mutta niin pitääkin. Reissu lähestyy päätöstään, Montpellier ja ympäröivät kaupungit on koluttu läpi ja lähtö häämöttää.
En suoraan sanoen tunne kuuluvani oikein minnekään tahi kenellekään tämän auringon alla, joten kotiinpaluusta muodostunee tuttuun tapaan hitusen ontto kokemus. Yksi asia on silti pysynyt muuttumattomana tätä sinistä planeettaa kartoittaessa: koto-Suomen näkeminen lentokoneen ikkunasta tuntuu aina oudon lohdulliselta.
On se jonkin väärtiä se.
Huomenna käymme jättämässä viimeiset hyvästit Montpellierille. Syömme hyvin, juomme liikaa, muistelemme. Koska l'Estival on käynnissä, ilta luultavasti venähtää pikkutunneille. Ja niin pitääkin - laatimamme lauantain toimintasuunnitelma kattaa tasan kaksi aktiviteettia: krapula ja pakkaus.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
perjantai 19. elokuuta 2011
Ranska, elokuu 2011
Tiistai 16.8. - härkäparaati
Pahoittelen katkonaista julkaisutahtia. Aina ei vaan jaksa.
Nimes. Lausutaan ním. On Nimes kaunis sana. Huuda mun Nimes.
Se on myös kohteemme tänään, porottavana elokuun 16. päivänä armon vuonna 2011, kun siirrymme Montpellierin siipien suojista junan kyytiin ja lähikaupunkiin roomalaisraunioistaan kuulun stadin antia imailemaan. Kylän nimen taidattekin jo arvata.
Pienoisen lippuautomaatin kanssa tötöilyn jälkeen saamme homman pakettiin. Menopeli on ilmastoitu ja penkit mukavat, mutta kyyti melkoista jumppahumppaa. Ranskalaiset junat on ilmeisesti jousitettu yhtä pehmeästi kuin amerikkalaiset autot, eli pomppulinnaefekti on, sanotaanko, vahvahko. En suosittele merisairauteen taipuvaisille.
Vehreän ja eloisan Nimesin keskusta on huomattavasti Montpellierin vastaavaa rauhallisempi ja tunnelma kaupungissa miellyttävän verkkainen. Hidastempoinen lienee väärä ilmaisu, mutta ympäröivä ilma tuntuu lipuvan ohi tämänhetkisen kotikaupunkimme happitarjontaa sulavaliikkeisemmin. Atmosfääri on jotenkin kiireettömämpi, vähemmän varautunut.
Turistit kansoittavat katuja prosentuaalisesti abouttiarallaa saman verran kuin Montpellierissä, samoin kauppoja, terasseja, torikatoksia sun muuta huuplaa löytyy riesaksi asti. Eikä ihme - Nimes on täynnä upeita ja pieeteillä kunnossa pidettyjä raunioita, muistomerkkejä ja muita nähtävyyksiä. Trafiikkia kaupungissa piisannee loputtomasti.
Päivän ensimmäisen woah-elämys heittäytyy silmiemme eteen jo pienen kävelylenkin jälkeen. Nimesin areena. Colosseumin hengessä rustattu pytinki nousi Nimesin majakaksi toisen vuosisadan alussa ja kyseinen rakennus on parhaiten säilynyt amfiteatteri koko maailmassa.
Areena on jättimäinen pala historiaa, mutta yllättävän pirteässä kunnossa 1800-vuotiaaksi jötikäksi. Hyvä niin, sillä ainoastaan muutama pieni osa katsomoista on rajattu kävijöiltä ja paikassa saa muuten tutkimusmatkailla vapaasti. Hetken taiteiltuamme mystisten käytävien ja petollisten portaikkojen läpi saamme junailtua itsemme areenan korkeimmalle paikalle. Täällä kelpaa istuskella.
Muurin yli näkyy jylhiä kirkontorneja ja parin kilometrin päässä kukkulan kruununa seisova Tour Magne. Hämmästelen, kuinka pieneltä ja läheiseltä alapuolella näkyvä näyttämö vaikuttaa. Roomalaiset olivat ainakin osaavia viihdyttäjiä, sillä jopa etäimmältä katselupaikalta näki varmasti leijonille syötettävien kristittyjen silmänvalkuaiset.
Näyttämön toisella reunalla on bändikoroke jotain tulevaa tai mennyttä esitystä varten. En voi kuvitellakaan kuinka käsittämättömän orgastiselta tuntuisi soittaa keikka tällaisessa ympäristössä.
Siirrymme tutustumaan syvemmin Nimesin betonisiin lonkeroihin, jotka johdattavat pikkukujilta sivukujille ja takaisin. Arkkitehtuurissa on liennyt aikoinaan järkeä, mutta raunioiden ympärille hehtaaritahdilla noussut nykypäiväinen kaupunki on kohteliaasti ilmaistuna perin taiteellisen ja abstraktin suunnittelutyön tulos.
Visiteeraan paikallisessa tatuointiliikkeessä kysäisemässä mahkuja kalenterista, jos vaikka tikkaisin pienen muiston alueesta nahkaani. Ikävä kyllä suuri musta kirja on kertojaanne vastaan, eikä pora-aikaa heru. Lohdutukseksi ostan itselleni upean pronssisen Buddha-patsaan läheisestä lahjatavaraliikkeestä. Kyseisestä pytingistä olisi muuten irronnut myös kokonainen haarniska miekkoineen, eri reiluun 1,300 euron sopuhintaan.
Nimes on myös kuulu kirkoista ja katedraaleista, joita kaupungista löytyy kutakuinkin joka ilmansuunnasta. Mieleen juolahtaa elävästi Oświęcimin pikkukylä (tuttavallisemmin Auschwitz), jonka piskuiseen läpimittaan mahtui enemmän kirkkoja kuin baareja.
St. Castorin katedraalissa hämmästyttävät taideteokset ja valojen leikki unohtuvat, kun huomaan päähallin viereisessä kappelissa istuvan nuoren tytön kädet tiukasti ristissä. Mietin millaista lohtua tai johdatusta hän kaipaa. Rystyset ovat lähes vitivalkoiset, mutta ilme seesteinen.
En ole uskonnollinen ihminen, pikemminkin antiuskonnollinen, mutta uskoa en väheksy tai vähättele. Nämä mykistävää kädentaitoa, horjumatonta omistautumista ja pyyteetöntä rakkautta henkivät rakennukset lasimaalauksineen, kivikaiverruksineen ja mittaamattoman arvokkaine patsaineen luovat seiniensä ympärille tunnelman juuri uskosta.
Näemme päivän aikana useita valveuttavia näkymiä uskosta, toivosta ja johdatuksen etsinnästä sipsutellessamme toinen toistaan kauniimpien kirkkojen käytävillä. Vaikutus on sama kerta toisensa jälkeen: hiljennyttävä.
Se miten usko näyttäytyy näiden seinien ulkopuolella, no, se on toinen tarina. Olisi kuitenkin hyvin helppo löytää itsensä näiden sydämen pohjanurkissa asti tuntuvien näkyjen edestä vakuuttuneena siitä, että jumalolennon kunnian nimissä tehdyt teot ovat paitsi oikein ja oikeutettuja, myös pyhiä ja ehdottomia. Tekojen luonteesta huolimatta.
Tässä vaiheessa päivää olemme jo jotakuinkin päättäneet valloittaa kaukaisella Mt. Cavalierin kukkulalla vokottelevan Tour Magnen. Akkujen latailun nimissä pistäydymme pienen katusolmun kulmalla perheravintolassa, jossa eteeni tarjoiltu lihatäytteinen kreppi osoittautuu reissuni kulinaristiseksi kohokohdaksi. Oli meinaan noms!
Ydinkaupungin laitamille päästyämme lähdemme seuraamaan idyllistä pikku kanavaa, jonka päässä avautuu lopulta komea aukio, Jardins de la Fontaine. Historiallisten rakennelmien, patsaiden, suihkulähteiden ja kaikkialla rehottavan luonnonkauneuden mekka on huikea näky. Suosittelen kaikkien lukijoiden siirtyvän lässytysteni tavaamisen jälkeen matkatoverini kuvakirjastoon, sillä en tohdi täyttää blogia pelkällä silmäkarkilla. Sitä piisaa, uskokaa pois.
Aukion kaukaisella reunalla eteemme nousee seuraava etappi, kenties tähän asti kohtaamistamme uhkaavin: Mt. Cavalier. Istahdamme hetkeksi läheisen puistotaipaleen reunalle, huokaamme syvään - ja eikun tassua toisen eteen.
Vesipullot tyhjenevät ennätysvauhtia kun tarvomme ylöspäin kohti Tour Magnea. Rehevien puiden kehystämät taipaleet ovat kauniita ilmestyksiä, samoin satunnaisesti eteen levittäytyvät pienet nummiaukiot. Ikävä kyllä jatkuvassa ylämäessä on vaikea keskittyä pieniin kauniisiin asioihin.
Tohina ja puhina kuitenkin palkitaan, kun korkeuksiin kohoavien sokkeloteiden päätteeksi löydämme itsemme lopulta kukkulan päältä. Istahdamme alas ja nautiskelemme näkemästämme. Siinä se nyt on: Tour Magne.
Gallien valtakauden aikoihin ensimmäisen tiilitikkauksensa saanut vartiotorni on Nimesin majakka ja merkittävin symboli. Se on nykyään myös modernein kierreportain varustettu turistinähtävyys, jonka huipulle kuka tahansa pari dinaaria taskustaan kaivava patu pääsee hämmästelemään aakeeta laakeeta.
Tässä vaiheessa ylöspäin tarpominen tuntuu yhtä kutsuvalta ajatukselta kuin sukukalleuksien dippaaminen piraija-altaaseen, mutta nyt ei itku auta. Hyppäämme turistijonon jatkeeksi ja aloitamme matkan kohti korkeuksia. Kierreportaat muuttuvat pian kulmikkaasti etenevien murikkamaisten kiviportaikkojen sarjaksi. Pohkeet huutavat hoosiannaa.
Maitohapot unohtuvat Tour Magnen huipulla, jossa eteen avautuva näky kattaa mainitut aakeet kera laakeet säväyttävästi. Nimesin areena näyttää herttaisen pienten rakennelmien välistä kurkkivalta auringossa kuivahtaneelta reikäjuustolta.
Maisemat ovat upeita, mutta ikävä kyllä niistä nauttiminen on kiven jos toisenkin alla. Tovin päästä alan harkita muutaman jalkojani potkivan lapsen heivaamista tornista pikareittiä alas. Päätämme poistua ympärillämme parveilevien turistiporukoiden jaloista ennen kuin haave käy toteen.
Paluumatkalla poikkeamme parin terassin kautta. Parin, koska ensimmäisessä ravintelissa englanniksi haastelu johti siihen, että mystistä kieltämme dekoodannut kolmen herran kopla käsitti two beers and two glasses of water -käskyn kahtena vesilasissa tarjoiltuna oluena. Jäillä.
Tehdessämme lähtöä vilkaisen pääkadun varrella olevaa kellotaulua. 35 astetta. Varjossa. Nyt jumalauta sitä kaljaa.
Paluumatkalla porisemme junassa niitänäitä parin ranskalaisen kanssa, joista toinen tietää kertoa, että Nimesin areenalla järjestetään pääasiallisesti härkätaisteluja. Olemme hämillämme; härkätaisteluja Ranskassa?
Oppia ikä kaikki, sano.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
tiistai 16. elokuuta 2011
Ranska, elokuu 2011
Lauantai 13.8. ja sunnuntai 14.8. - mittasuhteet
Lauantai 13.8. - Jack
Istumme viettämässä lauantai-iltaa Australian Barissa. Paikka alkaa hiljalleen täyttyä. Kello on yhdentoista luokkaa.
Olemme tässä vaiheessa viettäneet leijonanosan reissustamme juttukaverina ainoastaan toisemme. Tunnen olevani lasikuvun ympäröimä, vailla mahdollisuutta kontaktiin ympäröivän maailman kanssa. Paikalliset eivät osaa yleensä kuin muutaman irtosanan englantia ja keskustelun aloittamisen esteenä tapaa olla melkoisen korkea jäämuuri.
Emme olleet varautuneet tähän; Montpellier on turistien suosima opistokaupunki, joten oletimme pärjäävämme enemmän kuin mainiosti englannilla. Toisin kävi.
Lienee jumalallista johdatusta, että juuri kun olimme alkamassa myöntyä kielellisen ylipääsemättömyyden edessä, saamme tuulahduksen vapaan dialogin ihanuudesta.
Seuraamme liittyy humalainen porukka opiskelijoita, joiden kanssa lennokas paskanjauhanta kasvattaa välittömästi siivet. Perässä seuraa toinen liuta turisteja ja päälle vielä jokunen paikallinen. Ennen pitkää pöytäseurueessamme on vajaa kymmenkunta sankaria ja sankaritarta. Osa selvillä vesillä, osa tuhannen pierussa.
Vieressäni istuva paikallinen neitokainen on heittämällä kaunein nainen koko baarissa. Se on paljon sanottu, sillä Ryhmä Rämän asteikolla baaria kansoittavan naarasväen keskiarvo on osapuilleen yhdeksän. Siis keskiarvo. Pyöreä ysi. Kevyesti. Hän puhuu englantia tutun heikosti, mutta juttu etenee hellyyttävän nykivästi.
Toisella puolellani istuva musta kaunotar supisee korvaani kahden sanan lausein rauhasta, rakkaudesta ja ymmärryksestä. Ya mon! Palopuheiden ohella hän raapii polveani, jota koristaa ensimmäisenä iltana saamani omenan kokoinen mustelma. Au.
Elämä, ihmiskunta, olut ja nauru maittavat taas aivan eri tavalla.
Humalaisen juokon pää-äänenkannattaja on turkkilainen kaveri, jota kutsutaan tänä iltana nimellä Jack. Se on tyttöjen mukaan Gossip Girl -viittaus. Ymmärtävät ken tietävät. Minulta vitsi vetää hiusrajasta yli.
Samapa tuo.
Jackin kaulassa roikkuu vilkkuva keskisormi. Hän on myös parhaan A-luokan pilluhaukka, minkä opimme tuntuvasti illan aikana. Jos haluamme - kuten mies itse ilmaisee - make love tonight, Jaska hoitaa. Rannan baareista kuulemma lohkeaa lempeä helpommin kuin keskustasta.
Kun kerron visiitistäni miehen kotimaahan, hän ilmoittaa, että Alanyassa make love hoitui vähintään kahdesti päivässä.
Naurattaa.
Juttu lentää. Humala kohoaa. Joku paikallinen jannu tarjoaa siivut drinkistään, jonka tunnistan Prkleestä tutuksi Pommiksi. Viskilasin pohjalla on pari senttiä energiajuomaa ja shottilasillinen Jekkua. Bang!
Jack heittää muuvia tiskiin jokaiselle hameväen edustajalle, joka erehtyy seisoa paikallaan. Kielenkanta on yhtä liukas kuin silmissä piilevä katse; miehen kansalaisuus ja työnkuva vaihtuvat puhekumppanin mukaan, mutta päämäärä pysyy samana. Jossain vaiheessa minutkin esitellään muuan naarasporukalle irlantilaisena arkeologina tai jotain.
Huvitus ja vaivautuneisuus ovat mittasuhteiltaan tasapainossa. Jack on koira mieheksi. Hound dog. Täynnä koiruuksia.
Eikös me kaikki.
Siirrymme jossain vaiheessa tanssimaan. Paikka on tupaten täynnä. Baarin kaunein nainen on miesten ympäröimä ja baarissa kiertävä valokuvaajakin napsii rullakaupalla otoksia daamista. Kyseinen luontokappale - Sarah nimeltään, muistaakseni - viittilöi toistuvasti allekirjoittaneen suuntaan. Lähestyy ja vokottelee. Tule nyt. Olen hämilläni, myönnän.
Toinen retkueemme daameista vokottelee matkatoveriani yöseuraksi. Teksti on kuulemma pornoleffatasoa.
Naurattaa.
Olo on kuin parikymppisenä Ale-pubissa.
Meillä on helvetin hauskaa.
Sunnuntai 14.8. - Eevan perintö
Mykistyn P.C.F. Delormen maalauksen edessä.
Seison Montpellierin Musée Fabren toisessa kerroksessa. Maalaus on käsittämättömän upea. Vangitseva. Eevan ympärille kietoutunut käärme, Saatana, on näyttävä ja karheankomea luonnonvoima, jonka suomuinen ruho katoaa satunnaisesti näkymää ympäröivän vehmaston syövereihin. Eevan katse on arvoituksellinen. Seesteinen ja surumielinen. Etääntynyt.
Mietin, kuinka usein päivittäisessä elämässämme roolimme on olla turmioon lankeava Eeva, kuilun partaalle houkutteleva käärme tai tuo omena, turmeltuneisuuden välikappale.
Vartijat seuraavat minua tarkasti.
Hieman myöhemmin pujottelen marmoripatsaiden täyttämän käytävän läpi yrittäen pitää itseni rauhallisena. Jokainen patsas on niin uskomattoman elinvoimainen ja inhimillisyyttä henkivä, että odotan niiden kääntyvän puoleeni minä hetkenä hyvänsä. Olen täysin sanaton.
Pysähdyn Jean Antoine Injalbertin loihtiman patsaan eteen. Häpeän valtaama Eeva kyyristyneenä maahan, peittäen kasvonsa. Olen taas unohtaa näkemäni olevan vain kiveä ja jämähdän paikalleni kuin odottaen, että jokin lohduttava sananparsi etsiytyisi huulilleni.
Jatkan matkaa. Vanhojen mestarien jälkeen eteeni levittyy uuden polven kädenjälki.
Ymmärrän modernia taidetta, niin kauan kun siitä välittyy liike, palo, vimma, seesteisyys, raivo, haavoittuvuus... jokin sielun rikkonaisesta peilistä heijastuva kuvajainen. Pieni, suuri, massiivinen, piskuinen. Roihu tai kipinä. Ei väliä.
Silloin osaan ymmärtää ja mieltää näkemäni samoin kaoottisin vedoin kuin pääni sisäiset maisemat musiikista. Katkonainen ja silkinpehmeä prosessi, jonka myötä ovenkahvan muodosta saatu innoitus muuttuu bassolinjaksi. Kankaalle syljetty värien taistelu, joka saa luovuutta ruokkivat sähköimpulssit välähtelemään villisti. Silloin ilmaisumuotojen väliset kuilut on täytetty inspiraation nektarilla. Silloin ei ole rajoja maaliin kastetun pensselin ja kitaran kuuden kielen välillä.
Itsetyytyväinen, vastuun katselijan vastuulle sälyttävä taide taasen on katinkultaa. Ylimielistä ja edessään seisovaa ihmistä aliarvioivaa katinkultaa. Kokomustaksi maalatun kankaan sisäavaruudesta kelvannee ylpeillä gallerian perähuoneessa retostaen ympäripyöreitä mieli- ja kielikuvia viinilasi myhäilevillä huulilla, mutta ykskantaan nakkaan, että ei se paska voissa paistaen parane.
Saan nähtäväkseni molemman ääripään näkyjä kiertäessäni museon modernin taiteen siipeä. Osa herättää ymmärrystä, hämmennystä ja valtoimenaan juoksevaa inspiraatiota, osa saa minut lähinnä vihaiseksi.
Niin kuin taiteen kuuluukin, tuumaan ma.
Päätän retkeni Odilon Redonin kirjavaa elämää kartoittavaan näyttelyyn. Olen jo niin pää pyörällä kolmikerroksen museon tarjonnasta, että mieleeni jää ainoastaan yksi jäsennelty ajatus: taiteilijan metsänhenkiä kuvaavat työt ovat varmasti vaikuttaneet Where the Wild Things Are -leffan designiin.
Poistuessani museosta mietin Eevaa, käärmettä ja omenaa. Mietin päiviä, jolloin olen ollut yhtä, kahta tai kaikkia kolmea.
Eikös me kaikki.
Istumme viettämässä lauantai-iltaa Australian Barissa. Paikka alkaa hiljalleen täyttyä. Kello on yhdentoista luokkaa.
Olemme tässä vaiheessa viettäneet leijonanosan reissustamme juttukaverina ainoastaan toisemme. Tunnen olevani lasikuvun ympäröimä, vailla mahdollisuutta kontaktiin ympäröivän maailman kanssa. Paikalliset eivät osaa yleensä kuin muutaman irtosanan englantia ja keskustelun aloittamisen esteenä tapaa olla melkoisen korkea jäämuuri.
Emme olleet varautuneet tähän; Montpellier on turistien suosima opistokaupunki, joten oletimme pärjäävämme enemmän kuin mainiosti englannilla. Toisin kävi.
Lienee jumalallista johdatusta, että juuri kun olimme alkamassa myöntyä kielellisen ylipääsemättömyyden edessä, saamme tuulahduksen vapaan dialogin ihanuudesta.
Seuraamme liittyy humalainen porukka opiskelijoita, joiden kanssa lennokas paskanjauhanta kasvattaa välittömästi siivet. Perässä seuraa toinen liuta turisteja ja päälle vielä jokunen paikallinen. Ennen pitkää pöytäseurueessamme on vajaa kymmenkunta sankaria ja sankaritarta. Osa selvillä vesillä, osa tuhannen pierussa.
Vieressäni istuva paikallinen neitokainen on heittämällä kaunein nainen koko baarissa. Se on paljon sanottu, sillä Ryhmä Rämän asteikolla baaria kansoittavan naarasväen keskiarvo on osapuilleen yhdeksän. Siis keskiarvo. Pyöreä ysi. Kevyesti. Hän puhuu englantia tutun heikosti, mutta juttu etenee hellyyttävän nykivästi.
Toisella puolellani istuva musta kaunotar supisee korvaani kahden sanan lausein rauhasta, rakkaudesta ja ymmärryksestä. Ya mon! Palopuheiden ohella hän raapii polveani, jota koristaa ensimmäisenä iltana saamani omenan kokoinen mustelma. Au.
Elämä, ihmiskunta, olut ja nauru maittavat taas aivan eri tavalla.
Humalaisen juokon pää-äänenkannattaja on turkkilainen kaveri, jota kutsutaan tänä iltana nimellä Jack. Se on tyttöjen mukaan Gossip Girl -viittaus. Ymmärtävät ken tietävät. Minulta vitsi vetää hiusrajasta yli.
Samapa tuo.
Jackin kaulassa roikkuu vilkkuva keskisormi. Hän on myös parhaan A-luokan pilluhaukka, minkä opimme tuntuvasti illan aikana. Jos haluamme - kuten mies itse ilmaisee - make love tonight, Jaska hoitaa. Rannan baareista kuulemma lohkeaa lempeä helpommin kuin keskustasta.
Kun kerron visiitistäni miehen kotimaahan, hän ilmoittaa, että Alanyassa make love hoitui vähintään kahdesti päivässä.
Naurattaa.
Juttu lentää. Humala kohoaa. Joku paikallinen jannu tarjoaa siivut drinkistään, jonka tunnistan Prkleestä tutuksi Pommiksi. Viskilasin pohjalla on pari senttiä energiajuomaa ja shottilasillinen Jekkua. Bang!
Jack heittää muuvia tiskiin jokaiselle hameväen edustajalle, joka erehtyy seisoa paikallaan. Kielenkanta on yhtä liukas kuin silmissä piilevä katse; miehen kansalaisuus ja työnkuva vaihtuvat puhekumppanin mukaan, mutta päämäärä pysyy samana. Jossain vaiheessa minutkin esitellään muuan naarasporukalle irlantilaisena arkeologina tai jotain.
Huvitus ja vaivautuneisuus ovat mittasuhteiltaan tasapainossa. Jack on koira mieheksi. Hound dog. Täynnä koiruuksia.
Eikös me kaikki.
Siirrymme jossain vaiheessa tanssimaan. Paikka on tupaten täynnä. Baarin kaunein nainen on miesten ympäröimä ja baarissa kiertävä valokuvaajakin napsii rullakaupalla otoksia daamista. Kyseinen luontokappale - Sarah nimeltään, muistaakseni - viittilöi toistuvasti allekirjoittaneen suuntaan. Lähestyy ja vokottelee. Tule nyt. Olen hämilläni, myönnän.
Toinen retkueemme daameista vokottelee matkatoveriani yöseuraksi. Teksti on kuulemma pornoleffatasoa.
Naurattaa.
Olo on kuin parikymppisenä Ale-pubissa.
Meillä on helvetin hauskaa.
Sunnuntai 14.8. - Eevan perintö
Mykistyn P.C.F. Delormen maalauksen edessä.
Seison Montpellierin Musée Fabren toisessa kerroksessa. Maalaus on käsittämättömän upea. Vangitseva. Eevan ympärille kietoutunut käärme, Saatana, on näyttävä ja karheankomea luonnonvoima, jonka suomuinen ruho katoaa satunnaisesti näkymää ympäröivän vehmaston syövereihin. Eevan katse on arvoituksellinen. Seesteinen ja surumielinen. Etääntynyt.
Mietin, kuinka usein päivittäisessä elämässämme roolimme on olla turmioon lankeava Eeva, kuilun partaalle houkutteleva käärme tai tuo omena, turmeltuneisuuden välikappale.
Vartijat seuraavat minua tarkasti.
Hieman myöhemmin pujottelen marmoripatsaiden täyttämän käytävän läpi yrittäen pitää itseni rauhallisena. Jokainen patsas on niin uskomattoman elinvoimainen ja inhimillisyyttä henkivä, että odotan niiden kääntyvän puoleeni minä hetkenä hyvänsä. Olen täysin sanaton.
Pysähdyn Jean Antoine Injalbertin loihtiman patsaan eteen. Häpeän valtaama Eeva kyyristyneenä maahan, peittäen kasvonsa. Olen taas unohtaa näkemäni olevan vain kiveä ja jämähdän paikalleni kuin odottaen, että jokin lohduttava sananparsi etsiytyisi huulilleni.
Jatkan matkaa. Vanhojen mestarien jälkeen eteeni levittyy uuden polven kädenjälki.
Ymmärrän modernia taidetta, niin kauan kun siitä välittyy liike, palo, vimma, seesteisyys, raivo, haavoittuvuus... jokin sielun rikkonaisesta peilistä heijastuva kuvajainen. Pieni, suuri, massiivinen, piskuinen. Roihu tai kipinä. Ei väliä.
Silloin osaan ymmärtää ja mieltää näkemäni samoin kaoottisin vedoin kuin pääni sisäiset maisemat musiikista. Katkonainen ja silkinpehmeä prosessi, jonka myötä ovenkahvan muodosta saatu innoitus muuttuu bassolinjaksi. Kankaalle syljetty värien taistelu, joka saa luovuutta ruokkivat sähköimpulssit välähtelemään villisti. Silloin ilmaisumuotojen väliset kuilut on täytetty inspiraation nektarilla. Silloin ei ole rajoja maaliin kastetun pensselin ja kitaran kuuden kielen välillä.
Itsetyytyväinen, vastuun katselijan vastuulle sälyttävä taide taasen on katinkultaa. Ylimielistä ja edessään seisovaa ihmistä aliarvioivaa katinkultaa. Kokomustaksi maalatun kankaan sisäavaruudesta kelvannee ylpeillä gallerian perähuoneessa retostaen ympäripyöreitä mieli- ja kielikuvia viinilasi myhäilevillä huulilla, mutta ykskantaan nakkaan, että ei se paska voissa paistaen parane.
Saan nähtäväkseni molemman ääripään näkyjä kiertäessäni museon modernin taiteen siipeä. Osa herättää ymmärrystä, hämmennystä ja valtoimenaan juoksevaa inspiraatiota, osa saa minut lähinnä vihaiseksi.
Niin kuin taiteen kuuluukin, tuumaan ma.
Päätän retkeni Odilon Redonin kirjavaa elämää kartoittavaan näyttelyyn. Olen jo niin pää pyörällä kolmikerroksen museon tarjonnasta, että mieleeni jää ainoastaan yksi jäsennelty ajatus: taiteilijan metsänhenkiä kuvaavat työt ovat varmasti vaikuttaneet Where the Wild Things Are -leffan designiin.
Poistuessani museosta mietin Eevaa, käärmettä ja omenaa. Mietin päiviä, jolloin olen ollut yhtä, kahta tai kaikkia kolmea.
Eikös me kaikki.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
Ranska, elokuu 2011
Torstai 11.8. ja perjantai 12.8. - uurteet
10.8. - Odysseum
Torstai käynnistyy edellispäiviä rauhallisemmin, mistä voitaneen vierittää ainakin osasyy eilisiltana nautittujen mallastuotteiden suuntaan. Kekkaloimme aikamme keskustassa aamukaffen perässä, kunnes päätämme riskeerata kaiken ja antautua ensimmäisen ratikkareissun vietäväksi. Yllätys, hämmästys ja riemu ovat tasapainoisessa mittasuhteessa kun huomaamme lippuautomaatin sjungaavan myös engelskaa. Sama ei muuten luonnistu Montpellierin rautatieaseman automaattien kanssa keskustellessa.
Reilun vartin raidereissulla eteemme tarjoillaan jälleen lisää upeaa arkkitehtuuria ja loppumatonta ihmisvilinää. Talot ovat valkeita, ihmiset ruskeita ja kaikilla rentoliikkeinen hoppu seuraavaan kohteeseen. Puut humisevat ja aurinko porottaa. Merkkaan kanavanrannan ylityskohdan muistiin: upea pusarilokaatio.
Odysseumin ostoparatiisi on vaikuttava näky. Kahteen kerrokseen ja pituudeltaan reiluun kilometriin jaettuun, yli sata kaupustelijaa siipiensä suojiin haalivaan kompleksiin mahtuu myös upea ulkoilmateatteri, keila- ja karting-rata, paikallinen MegaZone, planetaario, akvaario, luistelurata ja kummallisin teemoin koristeltuja ravintoloita. Niskani pelaa tennistä Pirates of the Caribbean -henkisen ja Indiana Jonesia maskottinaan pitävän burger-ravintolan välillä. No accounting for taste, then.
Paikallisen irkkubaarin kuvankaunis tarjoilijatar, Emy, kertoo ravintolan tarjoavan livemusiikkia koko viikonlopun läpi. Teemme ykskantaan päätöksen korkkaavamme myös Odysseumin yöelämän reissun aikana.
Siirrymme akvaarioon ihmettelemään mereneläväisten arkea lasitankissa. Vesipetojen meiningin seurailun ohella tiloista löytyy hämmentävä "myrskysimulaattori", jossa tykitetään vaikuttavaa videokuvaa hirmumyrskyistä valkokankaalle ja samalla ärhäkät turbiinit puskevat ilmaa sellaisella raivolla, että heikompaa hirvittää. Tuntui luissa kera ytimissä!
Alue on suuri ja ihmeteltää piisaa todella paljon. Meduusat ovat villin näköisiä ilmestyksiä, samoin uneliaasti vettä kartoittavat irvileukahait. Latinankielinen nimi jäi bongaamatta, pahoittelen.
Pitkän kaavan bongailun päätteeksi päätämme siirtyä takaisin Montpellierin keskustaan lepuuttelemaan. Jo muutamaan päivään on mahtunut sen verran aktiviteettia, että alamme molemmat olla jotakuinkin löylynlyömiä. Pienoinen pötköttely lienee paikallaan.
Poistuessamme veden valtakunnasta mieleeni jäävät eritoten kaksi lasihäkissään armottomien loistelamppujen alla flegmaattisena loikoillutta leguaania. Eriskummallinen hengenheimolaisuuden säie lyö lävitseni.
Muutamaa tuntia myöhemmin löydän itseni hotellihuoneesta kirjoittamasta tätä blogia. Triptykonin My Pain -kappale täyttää illan airueet. Se tuo mieleen erään tytön. Lähtöäni edeltävänä iltana hän tähdensi, että minun on ilmoitettava olevani hengissä. Olen hengissä. Kiitos huolenpidosta.
Ulkoa kuuluu meteliä. Elämän ääniä. Haluaisin kadota tähän kaupunkiin. Mietin Millerin, Bukowskin, Thoreaun ja Hemingwayn sielunelämää. Mietin mikä heitä ajoi ja mikä minua jarruttaa. Korkkaan kolmannen oluen.
Tölkissä lukee Desperados.
Palamaton tupakka on nököttänyt suussani niin kauan, että se on kuivunut erottamattomasti kiinni huuliini. Ai saatana.
Sytytän tupakan ja jään katselemaan sisäpihan kuhinaa savuttoman huoneemme ikkunasta. Savuttomuussääntöä vastaan kapinoiva desperado.
Kaksi parikymppistä joutolaista sukeltaa vuoron perään pieneen piharoskikseen. Näen molempien luurangon uurteet ihon läpi 20 metrin päästä. He kaivavat, hypistelevät, heiluttavat ja haistelevat tarkkaan. Jokainen paperipussi ja muovikääre käydään läpi.
Meillä on hotellihuoneessa yllin kyllin vettä, olutta ja naposteltavaa. Meillä on hotellihuone. Katto pään päällä. Respa vastaa toiveisiimme kellon ympäri, just dial 1010.
En väitä olevani se empaattisin ihminen auringon alla, mutta tunnen silti oloni paskamaiseksi.
11.8. - Parc Agropolis
Astetta rauhallisemmissa merkeissä kuluneen torstai-illan jälkeen saamme itsemme jalkeille niihin kuuluisiin ihmisten aikoihin. Kuten osa lukijoista tietänee, normaali vuorokausirytmi ja nöyrä kertojanne sopivat yhteen kuin öljy ja vesi.
Vaan ällös poika jää tuleen makaamaan! Oli näet aika napata kumijalka alle ja siirtyä Parc Agropolisin eläintarhaan. Jättimäinen kaistale luonnonkauneutta ja eläinkunnan kruunuja on myös koti yhdelle Euroopan suurimmista kasvihuoneista, unohtamatta eläintarhan reunamia kehystävää luonnonsuojelualuetta.
Parc Agropolis on hämmästyttävä paikka. Valtavien puiden kehystämät kävelytiet, jättimäiset aitaukset, metsän siimekseen johtavat pikkupolut, villinä rehottava luonto... wau.
Paikka henkii tietynlaista antautumista luonnon voimille; antautumista sen edessä, että olemme lopulta vain kiinteästi Telluksen päänahkaan pesiytynyt täirotu. Kunnioitusta oman pienuutemme edessä, jota näennäisen sivistyneen maailmamme laitamilla nakertaa julma ja jylhä Äiti Maa.
Täällä on helppo nöyrtyä.
Pian saavuttuamme eläintarhan kuulutusjärjestelmä tähdentää, että tupakointi alueella on ehdottomasti kielletty. Eikä ihme: aurinko porottaa jälleen täydeltä taivaalta ja kuiva metsikkö täyttää näkymän joka ilmansuunnassa. En lainkaan ihmettele, että vesiposteja löytyy 20 metrin välein.
Kuumuus osuu maaliinsa eritoten iholla vuorattuja elinkappaleita pommittaessaan. Matkamiehenne Äly ja Väläys olivat luonnollisesti päättäneet jättää vesipullot hotellille; virhe, jota aloimme katua verisesti viimeistään taivalluksemme toisen tunnin kohdalla.
Pysähdymme pienen idyllisen lammen reunalle huilimaan. Hiki virtaa kuin hanasta. Harkitsen tuhmia pälyillessäni läheisen piknik-pöydän ympärille kerääntyneen lapsiperheen vesipulloja ahnain katsein.
Lammen keskellä nököttää pieni saareke. Plakaatti kertoo sijainnin olevan jonkinmoisen apinan majapaikka. Karvaturria ei näy. Eläintarhan kuulutusten vastaisesti imaisen salatupakan puun katveessa. Desperado.
Kierrämme kilometrikaupalla kiemurtelevia ja villisti polveilevia polkuja pitkin. Kroppa huutaa nesteytystä, mutta mieli on kirkas ympäröivien näkyjen ansiosta. Ikävä kyllä joudumme toisinaan tiirailla tarkasti nauttiaksemme niistä. Leijonat, karhut, hyeenat, sudet ja muut elikot ovat meitä kahdella nakilla tallustelevia fiksumpia ja keskittyvät vetelemään lonkkaa varjossa. Sir Sarvikuono sentään terhakoi valokeilassa keskellä aitaustaan teroittaen sarveaan kivenmurikkaa vasten.
Terhakan eläintarhakierroksen jälkeen tassuttelemme vielä pari kilometria lähimmälle ratikkapysäkille ja hotellille päästyämme suoritamme ääritehokkaan välikuoleman. Lenkkareissani on reissun ensimmäinen reikä. Pränikät tossut, perkele.
Parin tunnin zetori osoittautuu nappiratkaisuksi, sillä aktivoituessamme illan tullen Montpellierin perjantaisin valloittava l'Estival on täydessä höngässä kaupungin keskustassa. Huh heijakkaa!
Kaduilla tuntuu olevan Helsingin asukasmäärän verran populaa. Livemusiikkia kuuluu joka paikasta. Katutanssijat riehuvat innokkaasti tiheän katsojajoukon ympäröimänä. Corumille johtava 200-metrinen kävelykatu on kauttaaltaan täynnä värejä ja värinää. Kaksisuuntaisen kadun reunat ovat täynnä pieniä myyntikojuja, kahviloita, viinitelttoja ja katusoittajia. Ympäröivä puisto on täynnä ihmissiluetteja.
Ääni ja vimma.
Itse kävelykatu on niin täynnä, että jopa ansioitunut festarikävijä on täällä huuli pyöreänä. Onko koko Montpellier ympäröivät kylät mukaanlukien täällä? En muista milloin viimeksi olen yrittänyt puristaa tieni näin tiheän ihmisviidakon läpi.
Kierrämme kävelykadun päästä päähän viinilasein varustautuneita ihmismuureja väistellen ja siirrymme lopulta torinlaidan pubiin kurkunkostukkeelle. Harmillisesti kamera jäi iltareissullamme hotellille, joten l'Estivalin tarjonta jää kertojanne ilmaisutaidon varaan. Tiedän olevani kykenemätön tekemään tunnelmalle kunniaa, joten jätän suosiolla yrittämättä.
Yön laskeutuessa päätämme antaa vielä yhden mahdollisuuden Rockstorelle. Paikka on osoittautunut pettymykseksi jo kahteen kertaan, joten kolmas turneemme olkoon se lopullinen totuuden torven tööttäys.
Kello on aamuyhden luokkaa kun astelemme suurten puuovien toiselle puolelle ihailemaan Montpellierin rock-henkisimmäksi luukuksi mainostetun baarin perjantaitunnelmaa.
Päähallin valtavaa neliömäärää on täyttämässä keskimäärin 10 ihmistä. Deejiin virkaa hoitava baarimikko tuuttaa eetteriin musiikkia, jota voin kuvailla lähinnä kabaree-henkiseksi paskaksi, jota muistan viimeksi kuulleeni jossain kammottavassa Elvis-leffassa. Mieleni tekee vääntää protestioksennukset paikan lattialle.
Saamme nieltyä tilaamamme oluet kitusiimme lähinnä kiukulla ja väkipakolla. Jälleen yksi konsensus on saavutettu: tähän kakkalaakiin emme enää astu. Siirrymme yhtä lailla pettyneen oloisen turistiryppään vanavedessä ulos Rockstoresta ja Montpellierin kaduille.
Don't believe the hype.
Torstai käynnistyy edellispäiviä rauhallisemmin, mistä voitaneen vierittää ainakin osasyy eilisiltana nautittujen mallastuotteiden suuntaan. Kekkaloimme aikamme keskustassa aamukaffen perässä, kunnes päätämme riskeerata kaiken ja antautua ensimmäisen ratikkareissun vietäväksi. Yllätys, hämmästys ja riemu ovat tasapainoisessa mittasuhteessa kun huomaamme lippuautomaatin sjungaavan myös engelskaa. Sama ei muuten luonnistu Montpellierin rautatieaseman automaattien kanssa keskustellessa.
Reilun vartin raidereissulla eteemme tarjoillaan jälleen lisää upeaa arkkitehtuuria ja loppumatonta ihmisvilinää. Talot ovat valkeita, ihmiset ruskeita ja kaikilla rentoliikkeinen hoppu seuraavaan kohteeseen. Puut humisevat ja aurinko porottaa. Merkkaan kanavanrannan ylityskohdan muistiin: upea pusarilokaatio.
Odysseumin ostoparatiisi on vaikuttava näky. Kahteen kerrokseen ja pituudeltaan reiluun kilometriin jaettuun, yli sata kaupustelijaa siipiensä suojiin haalivaan kompleksiin mahtuu myös upea ulkoilmateatteri, keila- ja karting-rata, paikallinen MegaZone, planetaario, akvaario, luistelurata ja kummallisin teemoin koristeltuja ravintoloita. Niskani pelaa tennistä Pirates of the Caribbean -henkisen ja Indiana Jonesia maskottinaan pitävän burger-ravintolan välillä. No accounting for taste, then.
Paikallisen irkkubaarin kuvankaunis tarjoilijatar, Emy, kertoo ravintolan tarjoavan livemusiikkia koko viikonlopun läpi. Teemme ykskantaan päätöksen korkkaavamme myös Odysseumin yöelämän reissun aikana.
Siirrymme akvaarioon ihmettelemään mereneläväisten arkea lasitankissa. Vesipetojen meiningin seurailun ohella tiloista löytyy hämmentävä "myrskysimulaattori", jossa tykitetään vaikuttavaa videokuvaa hirmumyrskyistä valkokankaalle ja samalla ärhäkät turbiinit puskevat ilmaa sellaisella raivolla, että heikompaa hirvittää. Tuntui luissa kera ytimissä!
Alue on suuri ja ihmeteltää piisaa todella paljon. Meduusat ovat villin näköisiä ilmestyksiä, samoin uneliaasti vettä kartoittavat irvileukahait. Latinankielinen nimi jäi bongaamatta, pahoittelen.
Pitkän kaavan bongailun päätteeksi päätämme siirtyä takaisin Montpellierin keskustaan lepuuttelemaan. Jo muutamaan päivään on mahtunut sen verran aktiviteettia, että alamme molemmat olla jotakuinkin löylynlyömiä. Pienoinen pötköttely lienee paikallaan.
Poistuessamme veden valtakunnasta mieleeni jäävät eritoten kaksi lasihäkissään armottomien loistelamppujen alla flegmaattisena loikoillutta leguaania. Eriskummallinen hengenheimolaisuuden säie lyö lävitseni.
Muutamaa tuntia myöhemmin löydän itseni hotellihuoneesta kirjoittamasta tätä blogia. Triptykonin My Pain -kappale täyttää illan airueet. Se tuo mieleen erään tytön. Lähtöäni edeltävänä iltana hän tähdensi, että minun on ilmoitettava olevani hengissä. Olen hengissä. Kiitos huolenpidosta.
Ulkoa kuuluu meteliä. Elämän ääniä. Haluaisin kadota tähän kaupunkiin. Mietin Millerin, Bukowskin, Thoreaun ja Hemingwayn sielunelämää. Mietin mikä heitä ajoi ja mikä minua jarruttaa. Korkkaan kolmannen oluen.
Tölkissä lukee Desperados.
Palamaton tupakka on nököttänyt suussani niin kauan, että se on kuivunut erottamattomasti kiinni huuliini. Ai saatana.
Sytytän tupakan ja jään katselemaan sisäpihan kuhinaa savuttoman huoneemme ikkunasta. Savuttomuussääntöä vastaan kapinoiva desperado.
Kaksi parikymppistä joutolaista sukeltaa vuoron perään pieneen piharoskikseen. Näen molempien luurangon uurteet ihon läpi 20 metrin päästä. He kaivavat, hypistelevät, heiluttavat ja haistelevat tarkkaan. Jokainen paperipussi ja muovikääre käydään läpi.
Meillä on hotellihuoneessa yllin kyllin vettä, olutta ja naposteltavaa. Meillä on hotellihuone. Katto pään päällä. Respa vastaa toiveisiimme kellon ympäri, just dial 1010.
En väitä olevani se empaattisin ihminen auringon alla, mutta tunnen silti oloni paskamaiseksi.
11.8. - Parc Agropolis
Astetta rauhallisemmissa merkeissä kuluneen torstai-illan jälkeen saamme itsemme jalkeille niihin kuuluisiin ihmisten aikoihin. Kuten osa lukijoista tietänee, normaali vuorokausirytmi ja nöyrä kertojanne sopivat yhteen kuin öljy ja vesi.
Vaan ällös poika jää tuleen makaamaan! Oli näet aika napata kumijalka alle ja siirtyä Parc Agropolisin eläintarhaan. Jättimäinen kaistale luonnonkauneutta ja eläinkunnan kruunuja on myös koti yhdelle Euroopan suurimmista kasvihuoneista, unohtamatta eläintarhan reunamia kehystävää luonnonsuojelualuetta.
Parc Agropolis on hämmästyttävä paikka. Valtavien puiden kehystämät kävelytiet, jättimäiset aitaukset, metsän siimekseen johtavat pikkupolut, villinä rehottava luonto... wau.
Paikka henkii tietynlaista antautumista luonnon voimille; antautumista sen edessä, että olemme lopulta vain kiinteästi Telluksen päänahkaan pesiytynyt täirotu. Kunnioitusta oman pienuutemme edessä, jota näennäisen sivistyneen maailmamme laitamilla nakertaa julma ja jylhä Äiti Maa.
Täällä on helppo nöyrtyä.
Pian saavuttuamme eläintarhan kuulutusjärjestelmä tähdentää, että tupakointi alueella on ehdottomasti kielletty. Eikä ihme: aurinko porottaa jälleen täydeltä taivaalta ja kuiva metsikkö täyttää näkymän joka ilmansuunnassa. En lainkaan ihmettele, että vesiposteja löytyy 20 metrin välein.
Kuumuus osuu maaliinsa eritoten iholla vuorattuja elinkappaleita pommittaessaan. Matkamiehenne Äly ja Väläys olivat luonnollisesti päättäneet jättää vesipullot hotellille; virhe, jota aloimme katua verisesti viimeistään taivalluksemme toisen tunnin kohdalla.
Pysähdymme pienen idyllisen lammen reunalle huilimaan. Hiki virtaa kuin hanasta. Harkitsen tuhmia pälyillessäni läheisen piknik-pöydän ympärille kerääntyneen lapsiperheen vesipulloja ahnain katsein.
Lammen keskellä nököttää pieni saareke. Plakaatti kertoo sijainnin olevan jonkinmoisen apinan majapaikka. Karvaturria ei näy. Eläintarhan kuulutusten vastaisesti imaisen salatupakan puun katveessa. Desperado.
Kierrämme kilometrikaupalla kiemurtelevia ja villisti polveilevia polkuja pitkin. Kroppa huutaa nesteytystä, mutta mieli on kirkas ympäröivien näkyjen ansiosta. Ikävä kyllä joudumme toisinaan tiirailla tarkasti nauttiaksemme niistä. Leijonat, karhut, hyeenat, sudet ja muut elikot ovat meitä kahdella nakilla tallustelevia fiksumpia ja keskittyvät vetelemään lonkkaa varjossa. Sir Sarvikuono sentään terhakoi valokeilassa keskellä aitaustaan teroittaen sarveaan kivenmurikkaa vasten.
Terhakan eläintarhakierroksen jälkeen tassuttelemme vielä pari kilometria lähimmälle ratikkapysäkille ja hotellille päästyämme suoritamme ääritehokkaan välikuoleman. Lenkkareissani on reissun ensimmäinen reikä. Pränikät tossut, perkele.
Parin tunnin zetori osoittautuu nappiratkaisuksi, sillä aktivoituessamme illan tullen Montpellierin perjantaisin valloittava l'Estival on täydessä höngässä kaupungin keskustassa. Huh heijakkaa!
Kaduilla tuntuu olevan Helsingin asukasmäärän verran populaa. Livemusiikkia kuuluu joka paikasta. Katutanssijat riehuvat innokkaasti tiheän katsojajoukon ympäröimänä. Corumille johtava 200-metrinen kävelykatu on kauttaaltaan täynnä värejä ja värinää. Kaksisuuntaisen kadun reunat ovat täynnä pieniä myyntikojuja, kahviloita, viinitelttoja ja katusoittajia. Ympäröivä puisto on täynnä ihmissiluetteja.
Ääni ja vimma.
Itse kävelykatu on niin täynnä, että jopa ansioitunut festarikävijä on täällä huuli pyöreänä. Onko koko Montpellier ympäröivät kylät mukaanlukien täällä? En muista milloin viimeksi olen yrittänyt puristaa tieni näin tiheän ihmisviidakon läpi.
Kierrämme kävelykadun päästä päähän viinilasein varustautuneita ihmismuureja väistellen ja siirrymme lopulta torinlaidan pubiin kurkunkostukkeelle. Harmillisesti kamera jäi iltareissullamme hotellille, joten l'Estivalin tarjonta jää kertojanne ilmaisutaidon varaan. Tiedän olevani kykenemätön tekemään tunnelmalle kunniaa, joten jätän suosiolla yrittämättä.
Yön laskeutuessa päätämme antaa vielä yhden mahdollisuuden Rockstorelle. Paikka on osoittautunut pettymykseksi jo kahteen kertaan, joten kolmas turneemme olkoon se lopullinen totuuden torven tööttäys.
Kello on aamuyhden luokkaa kun astelemme suurten puuovien toiselle puolelle ihailemaan Montpellierin rock-henkisimmäksi luukuksi mainostetun baarin perjantaitunnelmaa.
Päähallin valtavaa neliömäärää on täyttämässä keskimäärin 10 ihmistä. Deejiin virkaa hoitava baarimikko tuuttaa eetteriin musiikkia, jota voin kuvailla lähinnä kabaree-henkiseksi paskaksi, jota muistan viimeksi kuulleeni jossain kammottavassa Elvis-leffassa. Mieleni tekee vääntää protestioksennukset paikan lattialle.
Saamme nieltyä tilaamamme oluet kitusiimme lähinnä kiukulla ja väkipakolla. Jälleen yksi konsensus on saavutettu: tähän kakkalaakiin emme enää astu. Siirrymme yhtä lailla pettyneen oloisen turistiryppään vanavedessä ulos Rockstoresta ja Montpellierin kaduille.
Don't believe the hype.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
torstai 11. elokuuta 2011
Ranska, elokuu 2011
Keskiviikko 10.8. - pillunkuvia ja penissymboleita
Huh, helevettiläinen.
Aurinko on tänään poikkeuksellisen julmalla päällä. Niinkin julmalla, että Montpellieriä pyyhkivä tuuli loistaa poissaolollaan ja antaa suosiolla armotta porottavalle mollukalle enemmän kuin liikaa tilaa käristää ihokuorta.
Sen enempää antautumatta luonnonvoimien oikukkuudelle päätämme siirtää reggaerekan syvemmälle Montpellierin ytimeen. Korkealla talojen kattojen yläpuolella siintävä kirkontorni on ensimmäinen majakkamme. Sinnepäin, tuonnepäin, ahoy.
On onnen ja matkatoverini skarpin silmän ansiota, ettemme vahingossa ohita mainittua kirkontornia, joka lymyilee kapeana kiemurtelevan sivukujan päädyssä. Piskuisen kujan varrelta löytyy myös tiettävästi kuulu viulusepän paja ja kodikkaan oloinen irkkupubi. Massiivinen kirkontorni nousee jylhänä eteemme. Hämmästelemme pienten asuintaloryppäiden lomaan piilotettua muurarintyön ihmettä.
Kolossin sisätila paljastuu taidenäyttelyksi. Ikävä kyllä taiteiljan nimi unohtuu yhtä nopeasti kuin se mieleeni painuu, mutta jälki on näyttävää ja tunnelma salissa harras. Mieleni tekee ihastella ja mekastaa, mutta Ranskassa kun ollaan ja ranskalaisten ympäröimiä, sidon mieleni ja kieleni ylilyöntien varalta.
Taideannoksen jälkeen istahdamme O'Carolan'sin irkkubaarin terassille. Tämä on ensimmäisiä kertoja, kun alamme ääneen hämmästellä ranskalaisten takakireyttä. Olen itse törmännyt fransmanneihin lähinnä festareilla ja aiemmilla ulkomaan turneilla, enkä ole koskaan pitänyt patonkimaan kansalaisia järin jäykkinä ilmestyksinä. Toinen on totuus ainakin Montpellierissä, sillä tuijottamisen ja pälyilyn lisäksi edes paikalliset eivät huutele toisilleen vieraisiin pöytiin. Hajurako rikotaan vain tuttuja poskipusutellessa. Pinkoa ja häveliäisyyttä on aistittavissa yllättävän paljon jopa suomalaisten lasien läpi.
Nauttimamme kangastaiturien annoksen kaneetiksi hämmästelemme paikallisten tagitaiteilijoiden sinnikkyyttä. Toki melkein jokainen seinä tässä kaupungissa on vähintään kerran maalattu uudelleen, mutta osa tageista on saatu räpellettyä rahvaan pällisteltäväksi muun muassa sadevesirännejä pitkin kivuten. Kun löytää itsensä tarpeeksi korkealta, katonrajaan tuherreltuja mielenilmaisuja voi bongailla lähes jokaisen talon ylärekisteristä.
Läheisen talon katolla on aivan seinämän vieressä pieni sähkökeskus, joka on myös käyty allekirjoittamassa. Emme kumpikaan oikein ymmärrä tagikulttuuria, mutta konsensus löytyy: jos käyt henkesi uhalla piirtelemässä pillunkuvia betoniin kymmenien metrien korkeudessa, olet jonkin tason respektin ansainnut. Ottakaahan jonnet mallia.
Ratsullaan keulivan Louis XVI:n (eli kuudennentoista, mikäli pidätte lukua) uhkaavan patsaan valvoma Place Royale du Peyrou on valtava muistomerkki menneille ajoille. Silmänruoka ei lopu kesken, sillä Montpellierin oma Riemukaari, muinainen vesitorni ja Saint-Clémentin akvedukti tarjoavat liikaakin pohdiskeltavaa historiannälkäiselle.
Kapuamme vesitornin taakse ihailemaan ympäröiviä maisemia. Matkatoverini huomaa heti katsoa kalkkikiviin taltioituja "tageja", eli kiveen taltalla hakattuja muistomerkkejä kuolevaisuudellemme. Osa on suloisia pintaraapustuksia, osa syvälle kiveen hakattuja julkilausumia. Bongaan julistuksen: Jeanne <3 Marcus, 1973. Hymyilyttää.
Päiväretkemme huikein ja hämmästyttävin osuus on kuitenkin vasta tuloillaan. Jardin des Plantes -kansallispuiston viertä kulkiessamme jomman kumman matkalaisen suusta pääsee jälleen tuttu kysymys: "mikä helvetti TUO on?"
Mainittu rakennelma on Saint-Pierren katedraali, jonka Urban V rakennutti armon vuonna 1364. Keskiaikaiselta linnoitukselta näyttävä monumentti kohoaa korkeammalle kuin yksikään täällä kohtaamani rakennus. Sanat eivät luovi riittävästi tilaa tiilijärkäleen raameille ja epäilen kuvienkin olevan vain halpa vastine, joten jos satutte koskaan lähimaille - käykää hämmästymässä.
Nykypäivän pellehermannit lastaavat pöhöttyneet peräreimarinsa Mersuihin, Aston Martineihin ja Bemareihin, mutta männävuosien paavit rakensivat katkarapunsa jatkeeksi 30-metrisiä kesähuviloita, joiden muureilta kelpasi kaataa tervaa rahvaan niskaan. Nalle Östermania vapaasti lainatakseni; ken täällä asui, oli varmasti kova panemaan.
Herra ottaa ja Herra antaa.
Poistuessamme katedraalin läheisyydestä en voi olla miettimättä, millaisen vaikutuksen rakennus on tehnyt lähestyvään ratsumieheen mummon vuonna tonni kolmesataa. Ratsukadun mies vuonna kakstonnia ykstoista on ainakin enemmän kuin otettu.
Kattavan historiakattauksen jälkeen siirrymme sivukujia ja pääkatuja pitkin takaisin Montpellierin ytimeen. Pienen välikuoleman jälkeen käymme särpimässä harvinaisen erinomaiset burgerit luottopaikallisessa ja siirrymme yön vilinään. O'Carolan'sin terassilla ihmettelemme jälleen varautuneita ranskalaisia ja hieman myöhemmin Rockstoren baarimikko sivistää allekirjoittanutta, että kaupunki herää eloon vasta aamukahden jälkeen.
Challenge accepted.
Aurinko on tänään poikkeuksellisen julmalla päällä. Niinkin julmalla, että Montpellieriä pyyhkivä tuuli loistaa poissaolollaan ja antaa suosiolla armotta porottavalle mollukalle enemmän kuin liikaa tilaa käristää ihokuorta.
Sen enempää antautumatta luonnonvoimien oikukkuudelle päätämme siirtää reggaerekan syvemmälle Montpellierin ytimeen. Korkealla talojen kattojen yläpuolella siintävä kirkontorni on ensimmäinen majakkamme. Sinnepäin, tuonnepäin, ahoy.
On onnen ja matkatoverini skarpin silmän ansiota, ettemme vahingossa ohita mainittua kirkontornia, joka lymyilee kapeana kiemurtelevan sivukujan päädyssä. Piskuisen kujan varrelta löytyy myös tiettävästi kuulu viulusepän paja ja kodikkaan oloinen irkkupubi. Massiivinen kirkontorni nousee jylhänä eteemme. Hämmästelemme pienten asuintaloryppäiden lomaan piilotettua muurarintyön ihmettä.
Kolossin sisätila paljastuu taidenäyttelyksi. Ikävä kyllä taiteiljan nimi unohtuu yhtä nopeasti kuin se mieleeni painuu, mutta jälki on näyttävää ja tunnelma salissa harras. Mieleni tekee ihastella ja mekastaa, mutta Ranskassa kun ollaan ja ranskalaisten ympäröimiä, sidon mieleni ja kieleni ylilyöntien varalta.
Taideannoksen jälkeen istahdamme O'Carolan'sin irkkubaarin terassille. Tämä on ensimmäisiä kertoja, kun alamme ääneen hämmästellä ranskalaisten takakireyttä. Olen itse törmännyt fransmanneihin lähinnä festareilla ja aiemmilla ulkomaan turneilla, enkä ole koskaan pitänyt patonkimaan kansalaisia järin jäykkinä ilmestyksinä. Toinen on totuus ainakin Montpellierissä, sillä tuijottamisen ja pälyilyn lisäksi edes paikalliset eivät huutele toisilleen vieraisiin pöytiin. Hajurako rikotaan vain tuttuja poskipusutellessa. Pinkoa ja häveliäisyyttä on aistittavissa yllättävän paljon jopa suomalaisten lasien läpi.
Nauttimamme kangastaiturien annoksen kaneetiksi hämmästelemme paikallisten tagitaiteilijoiden sinnikkyyttä. Toki melkein jokainen seinä tässä kaupungissa on vähintään kerran maalattu uudelleen, mutta osa tageista on saatu räpellettyä rahvaan pällisteltäväksi muun muassa sadevesirännejä pitkin kivuten. Kun löytää itsensä tarpeeksi korkealta, katonrajaan tuherreltuja mielenilmaisuja voi bongailla lähes jokaisen talon ylärekisteristä.
Läheisen talon katolla on aivan seinämän vieressä pieni sähkökeskus, joka on myös käyty allekirjoittamassa. Emme kumpikaan oikein ymmärrä tagikulttuuria, mutta konsensus löytyy: jos käyt henkesi uhalla piirtelemässä pillunkuvia betoniin kymmenien metrien korkeudessa, olet jonkin tason respektin ansainnut. Ottakaahan jonnet mallia.
Ratsullaan keulivan Louis XVI:n (eli kuudennentoista, mikäli pidätte lukua) uhkaavan patsaan valvoma Place Royale du Peyrou on valtava muistomerkki menneille ajoille. Silmänruoka ei lopu kesken, sillä Montpellierin oma Riemukaari, muinainen vesitorni ja Saint-Clémentin akvedukti tarjoavat liikaakin pohdiskeltavaa historiannälkäiselle.
Kapuamme vesitornin taakse ihailemaan ympäröiviä maisemia. Matkatoverini huomaa heti katsoa kalkkikiviin taltioituja "tageja", eli kiveen taltalla hakattuja muistomerkkejä kuolevaisuudellemme. Osa on suloisia pintaraapustuksia, osa syvälle kiveen hakattuja julkilausumia. Bongaan julistuksen: Jeanne <3 Marcus, 1973. Hymyilyttää.
Päiväretkemme huikein ja hämmästyttävin osuus on kuitenkin vasta tuloillaan. Jardin des Plantes -kansallispuiston viertä kulkiessamme jomman kumman matkalaisen suusta pääsee jälleen tuttu kysymys: "mikä helvetti TUO on?"
Mainittu rakennelma on Saint-Pierren katedraali, jonka Urban V rakennutti armon vuonna 1364. Keskiaikaiselta linnoitukselta näyttävä monumentti kohoaa korkeammalle kuin yksikään täällä kohtaamani rakennus. Sanat eivät luovi riittävästi tilaa tiilijärkäleen raameille ja epäilen kuvienkin olevan vain halpa vastine, joten jos satutte koskaan lähimaille - käykää hämmästymässä.
Nykypäivän pellehermannit lastaavat pöhöttyneet peräreimarinsa Mersuihin, Aston Martineihin ja Bemareihin, mutta männävuosien paavit rakensivat katkarapunsa jatkeeksi 30-metrisiä kesähuviloita, joiden muureilta kelpasi kaataa tervaa rahvaan niskaan. Nalle Östermania vapaasti lainatakseni; ken täällä asui, oli varmasti kova panemaan.
Herra ottaa ja Herra antaa.
Poistuessamme katedraalin läheisyydestä en voi olla miettimättä, millaisen vaikutuksen rakennus on tehnyt lähestyvään ratsumieheen mummon vuonna tonni kolmesataa. Ratsukadun mies vuonna kakstonnia ykstoista on ainakin enemmän kuin otettu.
Kattavan historiakattauksen jälkeen siirrymme sivukujia ja pääkatuja pitkin takaisin Montpellierin ytimeen. Pienen välikuoleman jälkeen käymme särpimässä harvinaisen erinomaiset burgerit luottopaikallisessa ja siirrymme yön vilinään. O'Carolan'sin terassilla ihmettelemme jälleen varautuneita ranskalaisia ja hieman myöhemmin Rockstoren baarimikko sivistää allekirjoittanutta, että kaupunki herää eloon vasta aamukahden jälkeen.
Challenge accepted.
Sivukuja, sinne!
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
keskiviikko 10. elokuuta 2011
Ranska, elokuu 2011
Tiistai 9.8. - Tohtori Sykerön hengessä
Ensimmäinen aamu Montpellierissä valkenee kuten aamut taitavat täälläpäin tehdä tähän vuodenaikaan: kirkkaana ja kuumana. Aurinko hymyilee täydeltä taivaalta ja vaaleaa sävyä suosiva arkkitehtuuri hohkaa vastapalloon parhaansa mukaan. Atmosfääri elementtien armoilla on kuitenkin varsin erilainen kuin vaikkapa koto-Suomen sisämaassa; mereltä puhaltava tuuli on täällä lannistumaton ja äityy usein varsin ärhäkkääksi.
Aamiainen on eräänlainen revelaatio: matkatoverini eteen kuskattu ciabatta kävisi lähitaisteluaseesta. Jösses. Ranskalaiset eivät pelleile määrän ja laadun suhteen kun ruuasta on kyse. Tyydyn itse mehuun ja suorastaan he-le-vetin hyvään kahvikupilliseen. Word to the wise: laaturuoka ei tässä kaupungissa maksa pennin jeniä, mutta lasillinen tuorepuristettua appelsiinimehua kustantaa saman verran kuin kokonainen ateria. Cha-ching!
Jatkamme eilen aloittamaamme tutkimusmatkailua hyvin samoin periaattein - tassua toisen eteen ja antaa nokan osoittaa milloin minnekin. Saamme sentään aikaiseksi poiketa turistibyroossa pokkaamassa kaupungin kartan. Eikun menox.
Montpellierin konferenssikeskuksen kulmilla törmäämme päivän ensimmäiseen eriskummalliseen näkyyn: läheisen puiston komeimpaan puuhun on reilun viiden metrin korkeuteen hilattu todella vankkarakenteisen näköinen, kakkosnelosista ja telttakankaasta loihdittu nukkumalava. Kyseisen arkkitehtonisen tour de forcen alapuolella pällistelevien pyöräpoliisien ilmeet ovat peilikuva omistamme: "kuinka helvetissä tuossa on onnistuttu?"
Jatkamme matkaa syvemmälle Montpellierin sisuksiin päät pyörällä kaupungin upeasta ulkonäöstä. Kaduilla maleksivat ihmiset tuntuvat hieman takakireiltä, mutta varsinkin kahviloiden palvelu on suunnattoman ystävällistä. Eikä huolta: hymyyn kyllä vastataan, kunhan sellaista väläyttää. Ja nämä naiset, nämä naiset...
Olen taas sen verran fiiliksissä ympäröivästä tunnelmasta, että lähestulkoon kävelen punaisia päin suoraan rymistelevän nelipyöräarmadan alle. Onneksi ystävällinen paikallinen nappaa kädestäni kiinni ennen kolaria. Merci.
En vieläkään tajua pätkän vertaa millä järjen, logiikan ja mutu-tuntuman kolminaisuudella tässä kaupungissa ajetaan peltilehmillä, tosin eivätpä tunnu tietävän paikallisetkaan. Etenkin skootterit päristelevät mielivaltaisesti niin kävelykaduilla kuin väärään suuntaan ajoteillä. Kuskien kanssa kisailu on reaktiourheilua vailla vertaa, sillä äänitorveakin aletaan painella vasta siinä vaiheessa kun jalankulkijan nielurisat ovat ohjaustangon ympärillä. Tunnelma on kuin Italiassa - jos takaa kuuluu moottoriajoneuvon murinaa, on parempi kiivetä lähimmän katulampun nokalle tutkailemaan tilannetta.
Olut-pitstopin ja pienen karttakonsultaation jälkeen päätämme tsekata keskustan modernimman puolen, jonka alkovina toimii Polygonen kolmikerroksinen ostoskeskus. Ihmettelemme hetken kauppakompleksin tarjontaa. Allekirjoittaneelta pääsee hiljainen awww-henkäys paikallisen pelikaupan putkimonitorien suuntaan.
Ostoskeskuksen takaa eteen levittäytyvä Antigonen alue on paitsi uskomattoman kaunis, myös äärimmäisen vaikuttava sulauma vanhaa arkkitehtuuria, upeita kävelykatuja, suihkulähteitä ja patsaita. Matkatoverini kamera naksuu kuin konepistooli tämän taltioidessa eteemme avautuvia näkyjä intensiivisellä tahdilla.
Kävelykadun päässä avautuu Place de l'Europe. Jättimäisen, puolikaaren muotoon rakennetun kompleksin sisäpihalla lorvii opiskelijoita ja turisteja. Päädyssä könöttää jälleen rivistö ravintoloita, joiden takana lorisee Montpellierin läpi kulkeva kanava. Itse kaarirakennuksen funktiosta emme oikein onnistu ottaa selvää. Vaikuttava tönö, ilman muuta, mutta... mitä se tekee? Lienee jonkinlainen opisto. Emmätiä.
Tämä on Montpellierin vilkkainta opiskelija-aluetta, joten ounastelemme kanavanvarteen perustettujen baarien olevan tehokkaassa käytössä hämärän jälkeen. Ydinkeskustan terasseillakin toki viihtyy, mutta tunnelma pääkadun varrella istuskellessa tapaa toisinaan olla hieman kolho. Yhden baarin kuvakirjasto henkii Australian tunnelmaa, toisen Yhdysvaltojen. Päätämme koeajaa jomman kumman illan tullen.
Iltasella käymme nauttimassa varsin keskinkertaiset pihvit Opéra Comédien ravintolassa ja siirrymme muitta mutkitta nesteravinnon pariin. Poikkeamme hyväksi rokkiluolaksi mainostetuun paikkaan, jonka nimi on Rock-jotain. House? Station? Toukopouko? No, tunnistatte paikan ulko-oven yläpuolelle parkkeeratusta Cadillacin peräpäästä.
Komeron kokoinen pikkubaari on ainoa avoinna oleva lukaali kahden kerroksen ja tiesmonen neliön baarikolossista, jonka fiilis tuo mieleen edesmenneen Baker's Pubin. Tänä iltana seuranamme on neljä maksavaa asiakasta. Toinen baaritiskillä päivystävistä pirkoista tuijottaa herkeämättä tilatessani oluet. KNT. Ylläripylläri.
Pikaisen jutustelun päätteeksi baarimikko suo minulle tutustumiskierroksen alakerran "paremmalle" puolelle lavoineen ja isoine baaritiskeineen, samalla hämmentäen kertojaanne ilmoittamalla, että yläkerta on varattu konehumpalle. Koko komeus on kuulemma auki keskiviikosta sunnuntaihin. Odotan innolla huomista, kun pääsemme katsastamaan Rock-clatuveratanictun menevämmän kuosin. Alustavien tietojen mukaan myös Montpellierissä ymmärretään pikkulauantain päälle.
Siirrymme katsastamaan Australian Barin tunnelman näin auringonlaskun jälkeen. Ohitamme aiemmin Antigonella näkemämme ulkoilmateatterin, jonka katsomo on nyt täpötäynnä. Painostavan musiikin saattelema taideanimaatio on kerännyt sankan joukon kulttuurikulinaristeja nautiskelemaan äänestä ja vimmasta.
Australian Bar on jo saapuessamme vilkkaassa swingissä ja täyttyy illan mittaan kukkuroilleen. Ei hassummin tiistai-iltana. Istuskelemme toista tuntia patiolla katselemassa silmät pudottavan kauniita naisia ja haastellen kotopuoleen jääneistä neitokaisista. Kumpaisenkin matkalaukkuun on pakattu ajatukset yhdestä jos toisestakin naaraasta. Kuinkas muuten. Matkatoverini tarinat ovat parempia, jäsennellympiä, koska hänellä tapaa olla maltti ja äly mukana tyttötilanteissa. Minä, ikävä kyllä, sorrun lähinnä spontaaneihin ääliömäisyyksiin ja ennalta-arvaamattomiin vaistoväistöihin, joten omat luotaukseni ovat ennemmin tragikoomisia. Mutta onpahan tarinoita.
Matkalla hotellille olemme jo hyvässä olutpöhnässä ja uuvuksissa sydämen asioista pohdiskelusta. Nuoriso röhnöttää penkeillä mekastaen ja vanhat pariskunnat tallustavat uupuneina kohti majoituksiaan. Ulkoilmateatterin viimeinen esitys on päättynyt ja ihmisvirta purkautuu penkeiltä kaupungin yöhön. Mietin hiljaa itsekseni noita kauniita petoja ja kuinka vaikea heitä on ymmärtää. Mietin kahta mieltäni riivaavaa tyttöä. Kahta kaunista petoa.
Melkein purskahdan nauruun. 2500 kilometriä välimatkaa ja silti pää täynnä tätä samaa.
Muutamaa tuntia myöhemmin seisoskelen hotellin edustalla tupakalla ja piirtelen nuivia ajatuksiani taivaankannelle. Viereisestä kauppatunnelista kaikuu katkonaista korkokenkien napinaa ja älämölöä. Liuta paikallisia kömpii tunnelista rehvakkaassa änkyrässä.
KNT. Ylläripylläri.
Aamiainen on eräänlainen revelaatio: matkatoverini eteen kuskattu ciabatta kävisi lähitaisteluaseesta. Jösses. Ranskalaiset eivät pelleile määrän ja laadun suhteen kun ruuasta on kyse. Tyydyn itse mehuun ja suorastaan he-le-vetin hyvään kahvikupilliseen. Word to the wise: laaturuoka ei tässä kaupungissa maksa pennin jeniä, mutta lasillinen tuorepuristettua appelsiinimehua kustantaa saman verran kuin kokonainen ateria. Cha-ching!
Jatkamme eilen aloittamaamme tutkimusmatkailua hyvin samoin periaattein - tassua toisen eteen ja antaa nokan osoittaa milloin minnekin. Saamme sentään aikaiseksi poiketa turistibyroossa pokkaamassa kaupungin kartan. Eikun menox.
Montpellierin konferenssikeskuksen kulmilla törmäämme päivän ensimmäiseen eriskummalliseen näkyyn: läheisen puiston komeimpaan puuhun on reilun viiden metrin korkeuteen hilattu todella vankkarakenteisen näköinen, kakkosnelosista ja telttakankaasta loihdittu nukkumalava. Kyseisen arkkitehtonisen tour de forcen alapuolella pällistelevien pyöräpoliisien ilmeet ovat peilikuva omistamme: "kuinka helvetissä tuossa on onnistuttu?"
Jatkamme matkaa syvemmälle Montpellierin sisuksiin päät pyörällä kaupungin upeasta ulkonäöstä. Kaduilla maleksivat ihmiset tuntuvat hieman takakireiltä, mutta varsinkin kahviloiden palvelu on suunnattoman ystävällistä. Eikä huolta: hymyyn kyllä vastataan, kunhan sellaista väläyttää. Ja nämä naiset, nämä naiset...
Olen taas sen verran fiiliksissä ympäröivästä tunnelmasta, että lähestulkoon kävelen punaisia päin suoraan rymistelevän nelipyöräarmadan alle. Onneksi ystävällinen paikallinen nappaa kädestäni kiinni ennen kolaria. Merci.
En vieläkään tajua pätkän vertaa millä järjen, logiikan ja mutu-tuntuman kolminaisuudella tässä kaupungissa ajetaan peltilehmillä, tosin eivätpä tunnu tietävän paikallisetkaan. Etenkin skootterit päristelevät mielivaltaisesti niin kävelykaduilla kuin väärään suuntaan ajoteillä. Kuskien kanssa kisailu on reaktiourheilua vailla vertaa, sillä äänitorveakin aletaan painella vasta siinä vaiheessa kun jalankulkijan nielurisat ovat ohjaustangon ympärillä. Tunnelma on kuin Italiassa - jos takaa kuuluu moottoriajoneuvon murinaa, on parempi kiivetä lähimmän katulampun nokalle tutkailemaan tilannetta.
Olut-pitstopin ja pienen karttakonsultaation jälkeen päätämme tsekata keskustan modernimman puolen, jonka alkovina toimii Polygonen kolmikerroksinen ostoskeskus. Ihmettelemme hetken kauppakompleksin tarjontaa. Allekirjoittaneelta pääsee hiljainen awww-henkäys paikallisen pelikaupan putkimonitorien suuntaan.
Ostoskeskuksen takaa eteen levittäytyvä Antigonen alue on paitsi uskomattoman kaunis, myös äärimmäisen vaikuttava sulauma vanhaa arkkitehtuuria, upeita kävelykatuja, suihkulähteitä ja patsaita. Matkatoverini kamera naksuu kuin konepistooli tämän taltioidessa eteemme avautuvia näkyjä intensiivisellä tahdilla.
Kävelykadun päässä avautuu Place de l'Europe. Jättimäisen, puolikaaren muotoon rakennetun kompleksin sisäpihalla lorvii opiskelijoita ja turisteja. Päädyssä könöttää jälleen rivistö ravintoloita, joiden takana lorisee Montpellierin läpi kulkeva kanava. Itse kaarirakennuksen funktiosta emme oikein onnistu ottaa selvää. Vaikuttava tönö, ilman muuta, mutta... mitä se tekee? Lienee jonkinlainen opisto. Emmätiä.
Tämä on Montpellierin vilkkainta opiskelija-aluetta, joten ounastelemme kanavanvarteen perustettujen baarien olevan tehokkaassa käytössä hämärän jälkeen. Ydinkeskustan terasseillakin toki viihtyy, mutta tunnelma pääkadun varrella istuskellessa tapaa toisinaan olla hieman kolho. Yhden baarin kuvakirjasto henkii Australian tunnelmaa, toisen Yhdysvaltojen. Päätämme koeajaa jomman kumman illan tullen.
Iltasella käymme nauttimassa varsin keskinkertaiset pihvit Opéra Comédien ravintolassa ja siirrymme muitta mutkitta nesteravinnon pariin. Poikkeamme hyväksi rokkiluolaksi mainostetuun paikkaan, jonka nimi on Rock-jotain. House? Station? Toukopouko? No, tunnistatte paikan ulko-oven yläpuolelle parkkeeratusta Cadillacin peräpäästä.
Komeron kokoinen pikkubaari on ainoa avoinna oleva lukaali kahden kerroksen ja tiesmonen neliön baarikolossista, jonka fiilis tuo mieleen edesmenneen Baker's Pubin. Tänä iltana seuranamme on neljä maksavaa asiakasta. Toinen baaritiskillä päivystävistä pirkoista tuijottaa herkeämättä tilatessani oluet. KNT. Ylläripylläri.
Pikaisen jutustelun päätteeksi baarimikko suo minulle tutustumiskierroksen alakerran "paremmalle" puolelle lavoineen ja isoine baaritiskeineen, samalla hämmentäen kertojaanne ilmoittamalla, että yläkerta on varattu konehumpalle. Koko komeus on kuulemma auki keskiviikosta sunnuntaihin. Odotan innolla huomista, kun pääsemme katsastamaan Rock-clatuveratanictun menevämmän kuosin. Alustavien tietojen mukaan myös Montpellierissä ymmärretään pikkulauantain päälle.
Siirrymme katsastamaan Australian Barin tunnelman näin auringonlaskun jälkeen. Ohitamme aiemmin Antigonella näkemämme ulkoilmateatterin, jonka katsomo on nyt täpötäynnä. Painostavan musiikin saattelema taideanimaatio on kerännyt sankan joukon kulttuurikulinaristeja nautiskelemaan äänestä ja vimmasta.
Australian Bar on jo saapuessamme vilkkaassa swingissä ja täyttyy illan mittaan kukkuroilleen. Ei hassummin tiistai-iltana. Istuskelemme toista tuntia patiolla katselemassa silmät pudottavan kauniita naisia ja haastellen kotopuoleen jääneistä neitokaisista. Kumpaisenkin matkalaukkuun on pakattu ajatukset yhdestä jos toisestakin naaraasta. Kuinkas muuten. Matkatoverini tarinat ovat parempia, jäsennellympiä, koska hänellä tapaa olla maltti ja äly mukana tyttötilanteissa. Minä, ikävä kyllä, sorrun lähinnä spontaaneihin ääliömäisyyksiin ja ennalta-arvaamattomiin vaistoväistöihin, joten omat luotaukseni ovat ennemmin tragikoomisia. Mutta onpahan tarinoita.
Matkalla hotellille olemme jo hyvässä olutpöhnässä ja uuvuksissa sydämen asioista pohdiskelusta. Nuoriso röhnöttää penkeillä mekastaen ja vanhat pariskunnat tallustavat uupuneina kohti majoituksiaan. Ulkoilmateatterin viimeinen esitys on päättynyt ja ihmisvirta purkautuu penkeiltä kaupungin yöhön. Mietin hiljaa itsekseni noita kauniita petoja ja kuinka vaikea heitä on ymmärtää. Mietin kahta mieltäni riivaavaa tyttöä. Kahta kaunista petoa.
Melkein purskahdan nauruun. 2500 kilometriä välimatkaa ja silti pää täynnä tätä samaa.
Muutamaa tuntia myöhemmin seisoskelen hotellin edustalla tupakalla ja piirtelen nuivia ajatuksiani taivaankannelle. Viereisestä kauppatunnelista kaikuu katkonaista korkokenkien napinaa ja älämölöä. Liuta paikallisia kömpii tunnelista rehvakkaassa änkyrässä.
KNT. Ylläripylläri.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
Ranska, elokuu 2011
Maanantai 8.8, osa II - ensipuraisu
Have no fear - the doom patrol is here!
Montpellierin La Place de la Comédie on vaikuttava ilmestys. Suuri tori on tapetoitu kahvilaravintoloilla ja pubeilla, joiden erilliset terassit kulkevat pitkin pääkadun keskilinjaa. Pääty avautuu usean pikkukadun ryppääksi, jota korostaa kaunis suihkulähde ja risteyksen kulmalla iltaa valaiseva suuri karuselli. Ihmismäärä on todella suuri, vaikka on maanantai-ilta.
Alan tässä vaiheessa ihmetellä ääneen jo Orlyn kentällä huomioimaamme ilmiötä, joka tästä eteenpäin tunnettakoon nimellä KNT: kylläpäs noi tuijottaa. Jo Orlyn päässä ihmettelimme suuntaamme osoitettua silmäparitykitystä, mutta Montpellierissä tahti sen kuin kiihtyy. Jostain syystä suurin osa tuijotuksesta tuntuu keskittyvän allekirjoittaneeseen, jonka myös matkatoverini panee merkille. Emme keksi selitystä, vaikka näkyvät tatuoinnit tuntuvatkin olevan täälläpäin melko harvinaisia. No, ei se ole helppoa olla näin pirun hyvännäköinen.
Vieraita vieraassa maassa kun olemme, päädymme lääkitsemään pikkupurtavan nälkäämme terveysintoilijan mekassa: 1800-luvulta asti seisoneen kahvilan vieressä kököttävässä McDonald'sissa. Tiskillä mieleni tekee alkaa vaatia Turun sinappia perkele, 100 desibelin suomen kielellä tottakai.
Hymistelemme, olisiko soveliasta itkeä vai nauraa sille, että kyllä se Big Mac tosiaan maistuu aina ihan samalta teollisschaibalta kilometrimäärästä huolimatta. Illan ensimmäinen kerjäläinen tulee pyytämään euroa ja hetkeä myöhemmin sivukujalta terassin kulmalle hoiperrellut narkkari alkaa huutaa näennäisen päämäärättömästi väkijoukkoon. Heippa vaan ja parlevuu sullekin.
Siirrymme tutkailemaan Montpellierin keskustan ihmeitä. Hotellimme matriarkka opasti meitä kääntymään mainitun pikaruokalan kulmalta oikealle, sillä siellä meno on kuulemma "more lively". Teemme työtä käskettyä, ja ensimmäinen näky on edellä mainittu narkkari, joka istuu/nykii hermostuneen oloisena seinää vasten kahden koiran ja naaraspuolisen vastineensa kanssa. Kyseinen daami perkaa vastavohkittua lompakkoa.
Montpellierin ytimeen johtava kävelykatu on täynnä ihmisiä, kuinkas muuten. Vastaan astelee niin turisteja kuin paikallisia, eikä kellään tunnu olevan liiemmin hoppua mihinkään suuntaan. Seuraava kahvila löytyy aina keskimäärin 5 metrin päästä edellisestä ja terassien aurinkovarjojen väleistä pilkistää somia pikkupuoteja. Yksikään terassi, kauppa, porttikonki tai kadunkulma ei ole autio. Kävelevillä on selvästi määränpää mielessä, mutta elekieli henkii, että "sinne kyllä ehtii". Alan jo virittäytyä tulevan kaksiviikkoisen tunnelmaan: ei ole kiire mihinkään.
Poikkeamme kävelykadulta sivukujalle katsellen ihmisvilinään hukkuvia pikkukauppoja ja kahviloita, sen jälkeen toiselle sivukujalle tupakkakauppaa etsien. Ostan ylihintaisen askin pikkupuodin kyrpiintyneen oloiselta puksulta, käännyn kohti edessä kiemurtelevan kujan päätyä ja déjà vu täyttää mieleni. Tunnistan ennusmerkit.
Huurtuneita katseita, seinät täynnä tageja, peltikuosilla suojattuja kauppojen etumuksia - hela hoito. Tallustellessamme eteenpäin huomaan taisteluparini jännittyvän. Askeltahti tihenee. Vaistoperäinen reaktio on oikea. Täällä saa katsoa peräänsä.
Olen kaksikostamme se rauhallisempi ja enemmän maailmaa nähnyt, joten yritän rauhoitella aseveljeni hermoja. Tällaisessa ympäristössä huolen aihetta on yleensä yhtä paljon kuin turistilla Kalliossa: ulkonäkö pettää, mutta ympäri korvia tulee vain silloin, jos sen antaa pettää. Kunhan pidät itsestäsi huolen ja olet (näkyvästi) rento, sinut jätetään rauhaan. Se kaksimetristä karttaa suu ammolla tavaava, vyölaukkuaan olalla kantava repesorsa on yksinkertaisesti parempi kohde. Ikävä kyllä tiedän jo sanojeni edetessä ilmoille, että näitä asioita ei voi selittää. Ne opitaan. Cocktailiin kuuluu mikstuura rentoutta, itsevarmuutta ja optimismia, mutta kaikki ovat oppi- ja tottumuskysymyksiä. Retoriikka toimii vain kotikulmilla, jos silloinkaan.
Hymyilen vastaantulijoille ja fiilistelen eteen avautuvien sivukujien mystistä luontoa. Jokainen mutka ja kapeneva asfalttisuvanto kutsuu luokseen. En ole oikein koskaan osannut selittää tätä eriskummallista haluani liueta pääkaduilta kurkkimaan mitä salaisuuksia nuo arvoitukselliset pikkutaipaleet voisivat tarjota - tuskin onnistuisin siinä nytkään - mutta se on usein voimakasta voimakkaampi mielihalu. Maltan silti mieleni. Tuskin täällä puukosta pyytämättä saa, mutta sitä riskiä ei kenties kannata ottaa vielä ensimmäisenä iltana.
Olen tässä vaiheessa viettänyt viimeiset 10 minuuttia tarkastellen katukivityksiä verilammikkojen varalta, näkemättä ensimmäistäkään. En myöskään ole nähnyt yhdenkään hätääntyneen turistin juoksevan kaduilla partioivien poliisien tykö. Teen johtopäätöksen, että paikalliset pitkäkyntiset rullaavat uhrinsa nopeasti ja huomaamatta väkivaltaan turvautumisen sijaan. Teemme ennakoivan päätöksen jättää jatkossa suurimman osan arvotavarasta hotellin kassakaappiin. Taskujen sisällön vahtaaminen verottaa turhan paljon energiaa.
Jonkin kadunpätkän varrella ohitamme liudan narkkareita ja heidän 4-5 miniponin kokoisen koiran vartijakatraansa. Rastaporukasta erottuu hieman erillään istuva turkkilaisen näköinen nelikymppinen mies, joka syynäää pöllittyä lompakkoa. Tämä on viimeisen varttitunnin aikana kolmas tai neljäs näkemäni perkausoperaatio. Tassuttelemme kiltisti läpi narkkarien, jotka eivät noteeraa meitä millään lailla. Onpahan vaihtelua siihen vitun tuijottamiseen.
Löydämme itsemme jälleen Comédien pääkadulta, joka sykkii yhä elämää vauhdikkaasti viilenevästä ilmasta huolimatta. Siirrymme ravintolakatraan pienimmän pubin terassille oluelle. Bongaan pubin seinältä Suomen lipun. Hillitsen itseäni repeämästä spontaaniin lauluun saunovasta pojasta ja keskityn herkulliseen weissbieriini. T-paitamme osoittautuvat nopeasti riittämättömäksi suojaksi Montpellierin yötuulta vastaan. Hitto vie, täällähän on kylmä!
Illan hämärtyessä toteamme vielä tiettyjen tosiasioiden pysyvän muuttumattomina: kadut ovat täynnä, ihmiset tuijottavat, kaikkialla on kaunista, kaikkialla on jännittävää. Montpellier on arvoitus. Tervetuloa.
Kaunis tyttö tuijottaa minua raitiovaunun ikkunasta. Joopajoo. KNT. Tuijotan takaisin. Hän hymyilee kauniisti ja vilkuttaa. Kas. Vilkutan takaisin. Ratikka nytkähtää liikkeelle. Näkemiin, kuvankaunis ranskatar. Kauniita unia.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
tiistai 9. elokuuta 2011
Ranska, elokuu 2011
Maanantai 8.8, osa I - sinne ja sinnepäin
Helsinki
Saavun parin tunnin koiranunien jälkeen puolivalot päällä Helsinki-Vantaan kentälle noin 05:30 paikallista aikaa. Matkakumppanini odottaa jo kentällä. Sää on harmaa ja apea, eli enemmän kuin sovelias toivottamaan meidät hus helvettiin Suomesta. Hämmästelemme lähiroskikseen tungettua nivaskaa valokuvakehyksiä, jotka joku tulistuneen oloinen mieshenkilö oli kuulemma tovia aikaisemmin sinne sullonut. Mahtoi olla antoisa perheloma.
Kentällä on hämmästyttävän vähän ihmisiä. En muista olenko koskaan nähnyt Helsinki-Vantaata näin autiona. Salamannopean check-inin jälkeen pogoilemme kentällä tovin ja pohdiskelemme kahvikupillisen hekumalle antautumista, kunnes päätämme sittenkin siirtyä jo hyvissä ajoin turvatarkastuksen läpi lentokentän sisuksiin.
Vaikka olen useimmiten lähtenyt matkaan pitkätukkaisena, aromaattisena, huonohkosti tyyliteltynä ja kaikin puolin epäilyttävänä, ei-järin-salonkikelpoisena takkuörkkinä, olen tavannut päästä turvahenkilöstön seulasta olankohautuksella ja virnistyksellä. Tällä kertaa tilanne on toinen: adonismainen ruhoni taputellaan yltä ja alta ja sieltä sun täältä, kun parikymppinen turvamies syynää nöyrän kertojanne kautta rantain potentiaalisten ydinkärkien ja heittotähtien varalta.
Lopulta pääsemme yllä mainitun kahvikupposen äärelle ja toteamme, että hetkessä hoituneiden muodollisuuksien myötä odotteluaikaa ennen ensimmäistä lentoa on ns. niin maan perkeleesti. Great. Kohtuukokeneena keikkailijanakin tyhjän panttina piereskely on yhä repertuaaristani puuttuva taitolaji.
Sumppien jälkeen tallustelemme pitkin kentän sisäalueita. American Expressiä tuputtavia kauppaopiston jämä-lippatukkia, aistit turruttavia taxfree-hajupommeja ja Stephanie Meyerin sanaoksennusta myyviä kirjakauppoja. Tapamme hitaasti kuluvaa aikaa parhaamme mukaan. Juttelemme tytöistä ja naureskelemme vaivaantuneesti. Tytöistä puhuminen on vähän sellaista touhua.
Ensimmäinen lentomme on Helsingistä Pariisiin, josta ei liiemmin kerrottavaa löydy. Pariisin päässä oli ilmeisesti Pierrellä sullottu patonki väärin päin takaluukkuun, sillä laskeutumiskohteen lennonjohdon törttöilyn takia täyteen pakattu koneellinen sai vielä Suomen päässä harjoittaa istumalihasten siedätystreeniä noin puoli tuntia. No, on sitä pitempiäkin viivästyksiä koettu.
Toinen noteeraamisen arvoinen kokemus oli lennolla tarjoillun aamupalaleiviskän kanssa nauttimani kahvikupillinen, joka oli sekä maun että vahvuuden osalta sellaista osastoa, että Mordorin örkitkin olisivat irvistäneet. Hyi helvetti. Joinpahan loppuun, koska tämä mies ei örkeille jää kakkoseksi.
Pariisi, Charles de Gaulle
Charles de Gaullen lentokenttä on massiivisin kompleksi miesmuistiin. Jättimäisen, lukemattomista rakennelmista koostuvan sementti- ja metalliryppään halki kulkee ainakin kaksisuuntainen autotie ja junarata. Ymmärrän välittömästi, miksi suomalainen lentokenttätyöntekijä tähdensi, että sille on syynsä miksi joudumme siirtää laukkumme kentältä toiselle omatoimisesti.
Hämmästyttävää kyllä, luovimme tiemme varsin nopeasti CDG:n ihmismassojen ja pikkuliikkeiden läpi. Jatkolentomme lähtee Orlyn kentältä, joten shuttle-bussi on kustannustietoisen matkamiehen valinta. Samapa kai se olisi kävellä, tuumaan, aikaa seuraavan lennon lähtöön kun on kuusi tuntia ja rapiat.
Vaan reisille olisi mennyt sekin veikkaus. Olen aiemmin nähnyt Pariisin vain lentokoneen ja -kentän ikkunasta, enkä kai vain ole sisäistänyt kaupungin kokoa. Melkoinen metropoli. Kannamme kapsäkit ratsumme vatsalaukkuun, heitämme haikeat hyvästit ensimmäiselle näkemällemme Starbucksille ja sullomme itsemme ilmeisesti kääpiöille ja/tai jalattomille sirkusfriikeille tarkoitetuille penkeille. Polvet alkavat huutaa hoosiannaa noin kolmannen minuutin kieppeillä.
Tunnin mittaiseksi mainostettu bussireissumme venyy reilusti, kun matkan keskivaiheilla olevassa tunnelissa totaalimällit vetänyt rekkakuski on saanut kilpurinsa komeasti linkkariin ja kaneetiksi sirotellut kuljettamansa satakiljardia keksipakettia pitkin asfalttia. Tämä avaa kuitenkin ennalta-arvaamattoman mahdollisuuden tutustua ranskalaiseen ajomalliin; askel jos toinenkin poispäin suomalaisesta supertehokkaasta tiekäyttäytymisestä. Reissu etenee nykivästi 5-10 metrin sykäyksissä paikallisten pallinaamarien pelatessa jatkuvaa kaistabingoa. Rekkasuharit mulkuttavat komeasti henkilöautojen eteen aina kun siltä tuntuu, mielipuolet prätkän selässä sujahtelevat kahden millin raoista kuin Tronissa ikään ja ambulanssitkin saavat odotella, kun kukaan ei osaa/suostu/ymmärrä antaa tilaa kummallista piipaa-ääntä päästävälle nelipyöräiselle.
Pariisi, Orly
Orlyn kentälle päästyämme alan olla jo perillä ranskalaisesta etenemiskulttuurista, jota yllä kuvailtu autokäyttäytyminen jo sivusi. Kolme neljännestä vastaantulijoista kävelee suoraan päin tilaa pyytämättä tahi antamatta, vaikka vastaan puhisee yhteensä parisataa kiloa suomalaista lihaa matkatavaroineen. Alan ymmärtää, että täällä pelataan ihmismassassa samoilla säännöillä kuin Bäkkärin tiskillä: näennäisen kohteliaasti, mutta mulkkumittari tiukasti asennossa 11. Asia selvä, osaan minäkin.
Ainoa porukka jolle annan kysymättä tilaa ovat Orlyn kentällä partioivat FAMAS-rynnäkkökiväärein varustetut sotilaat, jotka tuntuvat tarkistavan jokaisen vastaantulijan potentiaalisten terroristisolujen varalta sisäisellä tutkallaan. Maastopukuisista junkkareista huokuu pikantti "minulle ei vittuilla" -aromi. Yes sir, no sir, en vittuile.
Check-inin edessä päivystävä nainen vaihtuu noin vartein välein, ja heistä jokainen ilmoittaa meille eri ajan jolloin pääsemme lyömään kantamuksemme hihnalle. Tuumaan hiljaa itsekseni josko joku soltuista lainaisi FAMASiaan. Kulutamme lopulta reilu pari tuntia pelleillen kentällä ja puhuen paskaa, kunnes vihdoin pääsemme eteenpäin: suoraan turvatarkastukseen.
Läpivalaisun ohittava reppuni kiinnostaa suuresti monitorin takana röhnöttävää jättimäistä mustaa miestä, joka osoittaa kollegalleen repussani näkyvää kirjamaista esinettä (arvasitte oikein: kirjahan se). Jatkotoimenpiteenä tämä mainittu turvahenkilöstön edustaja, työhönsä leipääntyneen oloinen nuori neiti, hipelöi ja kopeloi jokaisen kapsäkistäni löytyvän tavaran yksitellen, kirjanivaskasta muistioon ja kännykkälaturista hammastahnaan, ilmaisten tyytymättömillä huokauksillaan ja satunnaisilla irvistyksillään olevansa jotakuinkin tyytymätön nykyiseen työnkuvaansa. Tälläkään kertaa ei löytynyt käsikranaatteja tai plutoniumia.
Pakenen turvatarkastuksesta saamatta kumihanskakäsittelyä. Huh, two for two. Puolisen tuntia myöhemmin portit aukeavat ja pääsemme Air Francen univajeisen oloisten matamien osaaviin hoteisiin. Jatkolento ei kestä kuin puolitoista tuntia, vaan eipä haittaisi pitempikään reissu: ikkunapaikalla kelpaa.
Pääsemme tällä kertaa ajoissa matkaan, melkeinpä minuutilleen. Ihastelen auringossa kylpeviä henkeäsalpaavia maisemia ja kuuntelen Henry Rollinsin audiokirjaa. Elämä maistuu. Kone tuntuu ehtivän olla ilmassa korkeintaan vartin, kun kaarramme jo Etelä-Ranskan upean rannikon kautta kohti Montpellierin herttaisen piskuista lentokenttää.
Kohteliaasti ilmaistuna kompaktin oloinen kenttä toimii niin kuin nämä pikkukentät aina: tehokkaasti ja nopeasti. Tuskin ehdin kissaakaan sanoa, kun olemme saaneet ahterimme koneesta, laukut hihnalta ja jalat alle. Lasiovet vetäytyvät, porottava aurinko peittää näkökenttäni ja vehreät puut huojuvat lannistumattomassa tuulessa. Olemme saapuneet Montpellieriin.
Seuraavassa osassa: narkkareita, koirankakkaa ja muita herkkuja! Stay tuned!
Saavun parin tunnin koiranunien jälkeen puolivalot päällä Helsinki-Vantaan kentälle noin 05:30 paikallista aikaa. Matkakumppanini odottaa jo kentällä. Sää on harmaa ja apea, eli enemmän kuin sovelias toivottamaan meidät hus helvettiin Suomesta. Hämmästelemme lähiroskikseen tungettua nivaskaa valokuvakehyksiä, jotka joku tulistuneen oloinen mieshenkilö oli kuulemma tovia aikaisemmin sinne sullonut. Mahtoi olla antoisa perheloma.
Kentällä on hämmästyttävän vähän ihmisiä. En muista olenko koskaan nähnyt Helsinki-Vantaata näin autiona. Salamannopean check-inin jälkeen pogoilemme kentällä tovin ja pohdiskelemme kahvikupillisen hekumalle antautumista, kunnes päätämme sittenkin siirtyä jo hyvissä ajoin turvatarkastuksen läpi lentokentän sisuksiin.
Vaikka olen useimmiten lähtenyt matkaan pitkätukkaisena, aromaattisena, huonohkosti tyyliteltynä ja kaikin puolin epäilyttävänä, ei-järin-salonkikelpoisena takkuörkkinä, olen tavannut päästä turvahenkilöstön seulasta olankohautuksella ja virnistyksellä. Tällä kertaa tilanne on toinen: adonismainen ruhoni taputellaan yltä ja alta ja sieltä sun täältä, kun parikymppinen turvamies syynää nöyrän kertojanne kautta rantain potentiaalisten ydinkärkien ja heittotähtien varalta.
Lopulta pääsemme yllä mainitun kahvikupposen äärelle ja toteamme, että hetkessä hoituneiden muodollisuuksien myötä odotteluaikaa ennen ensimmäistä lentoa on ns. niin maan perkeleesti. Great. Kohtuukokeneena keikkailijanakin tyhjän panttina piereskely on yhä repertuaaristani puuttuva taitolaji.
Sumppien jälkeen tallustelemme pitkin kentän sisäalueita. American Expressiä tuputtavia kauppaopiston jämä-lippatukkia, aistit turruttavia taxfree-hajupommeja ja Stephanie Meyerin sanaoksennusta myyviä kirjakauppoja. Tapamme hitaasti kuluvaa aikaa parhaamme mukaan. Juttelemme tytöistä ja naureskelemme vaivaantuneesti. Tytöistä puhuminen on vähän sellaista touhua.
Ensimmäinen lentomme on Helsingistä Pariisiin, josta ei liiemmin kerrottavaa löydy. Pariisin päässä oli ilmeisesti Pierrellä sullottu patonki väärin päin takaluukkuun, sillä laskeutumiskohteen lennonjohdon törttöilyn takia täyteen pakattu koneellinen sai vielä Suomen päässä harjoittaa istumalihasten siedätystreeniä noin puoli tuntia. No, on sitä pitempiäkin viivästyksiä koettu.
Toinen noteeraamisen arvoinen kokemus oli lennolla tarjoillun aamupalaleiviskän kanssa nauttimani kahvikupillinen, joka oli sekä maun että vahvuuden osalta sellaista osastoa, että Mordorin örkitkin olisivat irvistäneet. Hyi helvetti. Joinpahan loppuun, koska tämä mies ei örkeille jää kakkoseksi.
Pariisi, Charles de Gaulle
Charles de Gaullen lentokenttä on massiivisin kompleksi miesmuistiin. Jättimäisen, lukemattomista rakennelmista koostuvan sementti- ja metalliryppään halki kulkee ainakin kaksisuuntainen autotie ja junarata. Ymmärrän välittömästi, miksi suomalainen lentokenttätyöntekijä tähdensi, että sille on syynsä miksi joudumme siirtää laukkumme kentältä toiselle omatoimisesti.
Hämmästyttävää kyllä, luovimme tiemme varsin nopeasti CDG:n ihmismassojen ja pikkuliikkeiden läpi. Jatkolentomme lähtee Orlyn kentältä, joten shuttle-bussi on kustannustietoisen matkamiehen valinta. Samapa kai se olisi kävellä, tuumaan, aikaa seuraavan lennon lähtöön kun on kuusi tuntia ja rapiat.
Vaan reisille olisi mennyt sekin veikkaus. Olen aiemmin nähnyt Pariisin vain lentokoneen ja -kentän ikkunasta, enkä kai vain ole sisäistänyt kaupungin kokoa. Melkoinen metropoli. Kannamme kapsäkit ratsumme vatsalaukkuun, heitämme haikeat hyvästit ensimmäiselle näkemällemme Starbucksille ja sullomme itsemme ilmeisesti kääpiöille ja/tai jalattomille sirkusfriikeille tarkoitetuille penkeille. Polvet alkavat huutaa hoosiannaa noin kolmannen minuutin kieppeillä.
Tunnin mittaiseksi mainostettu bussireissumme venyy reilusti, kun matkan keskivaiheilla olevassa tunnelissa totaalimällit vetänyt rekkakuski on saanut kilpurinsa komeasti linkkariin ja kaneetiksi sirotellut kuljettamansa satakiljardia keksipakettia pitkin asfalttia. Tämä avaa kuitenkin ennalta-arvaamattoman mahdollisuuden tutustua ranskalaiseen ajomalliin; askel jos toinenkin poispäin suomalaisesta supertehokkaasta tiekäyttäytymisestä. Reissu etenee nykivästi 5-10 metrin sykäyksissä paikallisten pallinaamarien pelatessa jatkuvaa kaistabingoa. Rekkasuharit mulkuttavat komeasti henkilöautojen eteen aina kun siltä tuntuu, mielipuolet prätkän selässä sujahtelevat kahden millin raoista kuin Tronissa ikään ja ambulanssitkin saavat odotella, kun kukaan ei osaa/suostu/ymmärrä antaa tilaa kummallista piipaa-ääntä päästävälle nelipyöräiselle.
Pariisi, Orly
Orlyn kentälle päästyämme alan olla jo perillä ranskalaisesta etenemiskulttuurista, jota yllä kuvailtu autokäyttäytyminen jo sivusi. Kolme neljännestä vastaantulijoista kävelee suoraan päin tilaa pyytämättä tahi antamatta, vaikka vastaan puhisee yhteensä parisataa kiloa suomalaista lihaa matkatavaroineen. Alan ymmärtää, että täällä pelataan ihmismassassa samoilla säännöillä kuin Bäkkärin tiskillä: näennäisen kohteliaasti, mutta mulkkumittari tiukasti asennossa 11. Asia selvä, osaan minäkin.
Ainoa porukka jolle annan kysymättä tilaa ovat Orlyn kentällä partioivat FAMAS-rynnäkkökiväärein varustetut sotilaat, jotka tuntuvat tarkistavan jokaisen vastaantulijan potentiaalisten terroristisolujen varalta sisäisellä tutkallaan. Maastopukuisista junkkareista huokuu pikantti "minulle ei vittuilla" -aromi. Yes sir, no sir, en vittuile.
Check-inin edessä päivystävä nainen vaihtuu noin vartein välein, ja heistä jokainen ilmoittaa meille eri ajan jolloin pääsemme lyömään kantamuksemme hihnalle. Tuumaan hiljaa itsekseni josko joku soltuista lainaisi FAMASiaan. Kulutamme lopulta reilu pari tuntia pelleillen kentällä ja puhuen paskaa, kunnes vihdoin pääsemme eteenpäin: suoraan turvatarkastukseen.
Läpivalaisun ohittava reppuni kiinnostaa suuresti monitorin takana röhnöttävää jättimäistä mustaa miestä, joka osoittaa kollegalleen repussani näkyvää kirjamaista esinettä (arvasitte oikein: kirjahan se). Jatkotoimenpiteenä tämä mainittu turvahenkilöstön edustaja, työhönsä leipääntyneen oloinen nuori neiti, hipelöi ja kopeloi jokaisen kapsäkistäni löytyvän tavaran yksitellen, kirjanivaskasta muistioon ja kännykkälaturista hammastahnaan, ilmaisten tyytymättömillä huokauksillaan ja satunnaisilla irvistyksillään olevansa jotakuinkin tyytymätön nykyiseen työnkuvaansa. Tälläkään kertaa ei löytynyt käsikranaatteja tai plutoniumia.
Pakenen turvatarkastuksesta saamatta kumihanskakäsittelyä. Huh, two for two. Puolisen tuntia myöhemmin portit aukeavat ja pääsemme Air Francen univajeisen oloisten matamien osaaviin hoteisiin. Jatkolento ei kestä kuin puolitoista tuntia, vaan eipä haittaisi pitempikään reissu: ikkunapaikalla kelpaa.
Pääsemme tällä kertaa ajoissa matkaan, melkeinpä minuutilleen. Ihastelen auringossa kylpeviä henkeäsalpaavia maisemia ja kuuntelen Henry Rollinsin audiokirjaa. Elämä maistuu. Kone tuntuu ehtivän olla ilmassa korkeintaan vartin, kun kaarramme jo Etelä-Ranskan upean rannikon kautta kohti Montpellierin herttaisen piskuista lentokenttää.
Kohteliaasti ilmaistuna kompaktin oloinen kenttä toimii niin kuin nämä pikkukentät aina: tehokkaasti ja nopeasti. Tuskin ehdin kissaakaan sanoa, kun olemme saaneet ahterimme koneesta, laukut hihnalta ja jalat alle. Lasiovet vetäytyvät, porottava aurinko peittää näkökenttäni ja vehreät puut huojuvat lannistumattomassa tuulessa. Olemme saapuneet Montpellieriin.
Seuraavassa osassa: narkkareita, koirankakkaa ja muita herkkuja! Stay tuned!
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)