Pahoittelen katkonaista julkaisutahtia. Aina ei vaan jaksa.
Nimes. Lausutaan ním. On Nimes kaunis sana. Huuda mun Nimes.
Se on myös kohteemme tänään, porottavana elokuun 16. päivänä armon vuonna 2011, kun siirrymme Montpellierin siipien suojista junan kyytiin ja lähikaupunkiin roomalaisraunioistaan kuulun stadin antia imailemaan. Kylän nimen taidattekin jo arvata.
Pienoisen lippuautomaatin kanssa tötöilyn jälkeen saamme homman pakettiin. Menopeli on ilmastoitu ja penkit mukavat, mutta kyyti melkoista jumppahumppaa. Ranskalaiset junat on ilmeisesti jousitettu yhtä pehmeästi kuin amerikkalaiset autot, eli pomppulinnaefekti on, sanotaanko, vahvahko. En suosittele merisairauteen taipuvaisille.
Vehreän ja eloisan Nimesin keskusta on huomattavasti Montpellierin vastaavaa rauhallisempi ja tunnelma kaupungissa miellyttävän verkkainen. Hidastempoinen lienee väärä ilmaisu, mutta ympäröivä ilma tuntuu lipuvan ohi tämänhetkisen kotikaupunkimme happitarjontaa sulavaliikkeisemmin. Atmosfääri on jotenkin kiireettömämpi, vähemmän varautunut.
Turistit kansoittavat katuja prosentuaalisesti abouttiarallaa saman verran kuin Montpellierissä, samoin kauppoja, terasseja, torikatoksia sun muuta huuplaa löytyy riesaksi asti. Eikä ihme - Nimes on täynnä upeita ja pieeteillä kunnossa pidettyjä raunioita, muistomerkkejä ja muita nähtävyyksiä. Trafiikkia kaupungissa piisannee loputtomasti.
Päivän ensimmäisen woah-elämys heittäytyy silmiemme eteen jo pienen kävelylenkin jälkeen. Nimesin areena. Colosseumin hengessä rustattu pytinki nousi Nimesin majakaksi toisen vuosisadan alussa ja kyseinen rakennus on parhaiten säilynyt amfiteatteri koko maailmassa.
Areena on jättimäinen pala historiaa, mutta yllättävän pirteässä kunnossa 1800-vuotiaaksi jötikäksi. Hyvä niin, sillä ainoastaan muutama pieni osa katsomoista on rajattu kävijöiltä ja paikassa saa muuten tutkimusmatkailla vapaasti. Hetken taiteiltuamme mystisten käytävien ja petollisten portaikkojen läpi saamme junailtua itsemme areenan korkeimmalle paikalle. Täällä kelpaa istuskella.
Muurin yli näkyy jylhiä kirkontorneja ja parin kilometrin päässä kukkulan kruununa seisova Tour Magne. Hämmästelen, kuinka pieneltä ja läheiseltä alapuolella näkyvä näyttämö vaikuttaa. Roomalaiset olivat ainakin osaavia viihdyttäjiä, sillä jopa etäimmältä katselupaikalta näki varmasti leijonille syötettävien kristittyjen silmänvalkuaiset.
Näyttämön toisella reunalla on bändikoroke jotain tulevaa tai mennyttä esitystä varten. En voi kuvitellakaan kuinka käsittämättömän orgastiselta tuntuisi soittaa keikka tällaisessa ympäristössä.
Siirrymme tutustumaan syvemmin Nimesin betonisiin lonkeroihin, jotka johdattavat pikkukujilta sivukujille ja takaisin. Arkkitehtuurissa on liennyt aikoinaan järkeä, mutta raunioiden ympärille hehtaaritahdilla noussut nykypäiväinen kaupunki on kohteliaasti ilmaistuna perin taiteellisen ja abstraktin suunnittelutyön tulos.
Visiteeraan paikallisessa tatuointiliikkeessä kysäisemässä mahkuja kalenterista, jos vaikka tikkaisin pienen muiston alueesta nahkaani. Ikävä kyllä suuri musta kirja on kertojaanne vastaan, eikä pora-aikaa heru. Lohdutukseksi ostan itselleni upean pronssisen Buddha-patsaan läheisestä lahjatavaraliikkeestä. Kyseisestä pytingistä olisi muuten irronnut myös kokonainen haarniska miekkoineen, eri reiluun 1,300 euron sopuhintaan.
Nimes on myös kuulu kirkoista ja katedraaleista, joita kaupungista löytyy kutakuinkin joka ilmansuunnasta. Mieleen juolahtaa elävästi Oświęcimin pikkukylä (tuttavallisemmin Auschwitz), jonka piskuiseen läpimittaan mahtui enemmän kirkkoja kuin baareja.
St. Castorin katedraalissa hämmästyttävät taideteokset ja valojen leikki unohtuvat, kun huomaan päähallin viereisessä kappelissa istuvan nuoren tytön kädet tiukasti ristissä. Mietin millaista lohtua tai johdatusta hän kaipaa. Rystyset ovat lähes vitivalkoiset, mutta ilme seesteinen.
En ole uskonnollinen ihminen, pikemminkin antiuskonnollinen, mutta uskoa en väheksy tai vähättele. Nämä mykistävää kädentaitoa, horjumatonta omistautumista ja pyyteetöntä rakkautta henkivät rakennukset lasimaalauksineen, kivikaiverruksineen ja mittaamattoman arvokkaine patsaineen luovat seiniensä ympärille tunnelman juuri uskosta.
Näemme päivän aikana useita valveuttavia näkymiä uskosta, toivosta ja johdatuksen etsinnästä sipsutellessamme toinen toistaan kauniimpien kirkkojen käytävillä. Vaikutus on sama kerta toisensa jälkeen: hiljennyttävä.
Se miten usko näyttäytyy näiden seinien ulkopuolella, no, se on toinen tarina. Olisi kuitenkin hyvin helppo löytää itsensä näiden sydämen pohjanurkissa asti tuntuvien näkyjen edestä vakuuttuneena siitä, että jumalolennon kunnian nimissä tehdyt teot ovat paitsi oikein ja oikeutettuja, myös pyhiä ja ehdottomia. Tekojen luonteesta huolimatta.
Tässä vaiheessa päivää olemme jo jotakuinkin päättäneet valloittaa kaukaisella Mt. Cavalierin kukkulalla vokottelevan Tour Magnen. Akkujen latailun nimissä pistäydymme pienen katusolmun kulmalla perheravintolassa, jossa eteeni tarjoiltu lihatäytteinen kreppi osoittautuu reissuni kulinaristiseksi kohokohdaksi. Oli meinaan noms!
Ydinkaupungin laitamille päästyämme lähdemme seuraamaan idyllistä pikku kanavaa, jonka päässä avautuu lopulta komea aukio, Jardins de la Fontaine. Historiallisten rakennelmien, patsaiden, suihkulähteiden ja kaikkialla rehottavan luonnonkauneuden mekka on huikea näky. Suosittelen kaikkien lukijoiden siirtyvän lässytysteni tavaamisen jälkeen matkatoverini kuvakirjastoon, sillä en tohdi täyttää blogia pelkällä silmäkarkilla. Sitä piisaa, uskokaa pois.
Aukion kaukaisella reunalla eteemme nousee seuraava etappi, kenties tähän asti kohtaamistamme uhkaavin: Mt. Cavalier. Istahdamme hetkeksi läheisen puistotaipaleen reunalle, huokaamme syvään - ja eikun tassua toisen eteen.
Vesipullot tyhjenevät ennätysvauhtia kun tarvomme ylöspäin kohti Tour Magnea. Rehevien puiden kehystämät taipaleet ovat kauniita ilmestyksiä, samoin satunnaisesti eteen levittäytyvät pienet nummiaukiot. Ikävä kyllä jatkuvassa ylämäessä on vaikea keskittyä pieniin kauniisiin asioihin.
Tohina ja puhina kuitenkin palkitaan, kun korkeuksiin kohoavien sokkeloteiden päätteeksi löydämme itsemme lopulta kukkulan päältä. Istahdamme alas ja nautiskelemme näkemästämme. Siinä se nyt on: Tour Magne.
Gallien valtakauden aikoihin ensimmäisen tiilitikkauksensa saanut vartiotorni on Nimesin majakka ja merkittävin symboli. Se on nykyään myös modernein kierreportain varustettu turistinähtävyys, jonka huipulle kuka tahansa pari dinaaria taskustaan kaivava patu pääsee hämmästelemään aakeeta laakeeta.
Tässä vaiheessa ylöspäin tarpominen tuntuu yhtä kutsuvalta ajatukselta kuin sukukalleuksien dippaaminen piraija-altaaseen, mutta nyt ei itku auta. Hyppäämme turistijonon jatkeeksi ja aloitamme matkan kohti korkeuksia. Kierreportaat muuttuvat pian kulmikkaasti etenevien murikkamaisten kiviportaikkojen sarjaksi. Pohkeet huutavat hoosiannaa.
Maitohapot unohtuvat Tour Magnen huipulla, jossa eteen avautuva näky kattaa mainitut aakeet kera laakeet säväyttävästi. Nimesin areena näyttää herttaisen pienten rakennelmien välistä kurkkivalta auringossa kuivahtaneelta reikäjuustolta.
Maisemat ovat upeita, mutta ikävä kyllä niistä nauttiminen on kiven jos toisenkin alla. Tovin päästä alan harkita muutaman jalkojani potkivan lapsen heivaamista tornista pikareittiä alas. Päätämme poistua ympärillämme parveilevien turistiporukoiden jaloista ennen kuin haave käy toteen.
Paluumatkalla poikkeamme parin terassin kautta. Parin, koska ensimmäisessä ravintelissa englanniksi haastelu johti siihen, että mystistä kieltämme dekoodannut kolmen herran kopla käsitti two beers and two glasses of water -käskyn kahtena vesilasissa tarjoiltuna oluena. Jäillä.
Tehdessämme lähtöä vilkaisen pääkadun varrella olevaa kellotaulua. 35 astetta. Varjossa. Nyt jumalauta sitä kaljaa.
Paluumatkalla porisemme junassa niitänäitä parin ranskalaisen kanssa, joista toinen tietää kertoa, että Nimesin areenalla järjestetään pääasiallisesti härkätaisteluja. Olemme hämillämme; härkätaisteluja Ranskassa?
Oppia ikä kaikki, sano.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
