Istumme viettämässä lauantai-iltaa Australian Barissa. Paikka alkaa hiljalleen täyttyä. Kello on yhdentoista luokkaa.
Olemme tässä vaiheessa viettäneet leijonanosan reissustamme juttukaverina ainoastaan toisemme. Tunnen olevani lasikuvun ympäröimä, vailla mahdollisuutta kontaktiin ympäröivän maailman kanssa. Paikalliset eivät osaa yleensä kuin muutaman irtosanan englantia ja keskustelun aloittamisen esteenä tapaa olla melkoisen korkea jäämuuri.
Emme olleet varautuneet tähän; Montpellier on turistien suosima opistokaupunki, joten oletimme pärjäävämme enemmän kuin mainiosti englannilla. Toisin kävi.
Lienee jumalallista johdatusta, että juuri kun olimme alkamassa myöntyä kielellisen ylipääsemättömyyden edessä, saamme tuulahduksen vapaan dialogin ihanuudesta.
Seuraamme liittyy humalainen porukka opiskelijoita, joiden kanssa lennokas paskanjauhanta kasvattaa välittömästi siivet. Perässä seuraa toinen liuta turisteja ja päälle vielä jokunen paikallinen. Ennen pitkää pöytäseurueessamme on vajaa kymmenkunta sankaria ja sankaritarta. Osa selvillä vesillä, osa tuhannen pierussa.
Vieressäni istuva paikallinen neitokainen on heittämällä kaunein nainen koko baarissa. Se on paljon sanottu, sillä Ryhmä Rämän asteikolla baaria kansoittavan naarasväen keskiarvo on osapuilleen yhdeksän. Siis keskiarvo. Pyöreä ysi. Kevyesti. Hän puhuu englantia tutun heikosti, mutta juttu etenee hellyyttävän nykivästi.
Toisella puolellani istuva musta kaunotar supisee korvaani kahden sanan lausein rauhasta, rakkaudesta ja ymmärryksestä. Ya mon! Palopuheiden ohella hän raapii polveani, jota koristaa ensimmäisenä iltana saamani omenan kokoinen mustelma. Au.
Elämä, ihmiskunta, olut ja nauru maittavat taas aivan eri tavalla.
Humalaisen juokon pää-äänenkannattaja on turkkilainen kaveri, jota kutsutaan tänä iltana nimellä Jack. Se on tyttöjen mukaan Gossip Girl -viittaus. Ymmärtävät ken tietävät. Minulta vitsi vetää hiusrajasta yli.
Samapa tuo.
Jackin kaulassa roikkuu vilkkuva keskisormi. Hän on myös parhaan A-luokan pilluhaukka, minkä opimme tuntuvasti illan aikana. Jos haluamme - kuten mies itse ilmaisee - make love tonight, Jaska hoitaa. Rannan baareista kuulemma lohkeaa lempeä helpommin kuin keskustasta.
Kun kerron visiitistäni miehen kotimaahan, hän ilmoittaa, että Alanyassa make love hoitui vähintään kahdesti päivässä.
Naurattaa.
Juttu lentää. Humala kohoaa. Joku paikallinen jannu tarjoaa siivut drinkistään, jonka tunnistan Prkleestä tutuksi Pommiksi. Viskilasin pohjalla on pari senttiä energiajuomaa ja shottilasillinen Jekkua. Bang!
Jack heittää muuvia tiskiin jokaiselle hameväen edustajalle, joka erehtyy seisoa paikallaan. Kielenkanta on yhtä liukas kuin silmissä piilevä katse; miehen kansalaisuus ja työnkuva vaihtuvat puhekumppanin mukaan, mutta päämäärä pysyy samana. Jossain vaiheessa minutkin esitellään muuan naarasporukalle irlantilaisena arkeologina tai jotain.
Huvitus ja vaivautuneisuus ovat mittasuhteiltaan tasapainossa. Jack on koira mieheksi. Hound dog. Täynnä koiruuksia.
Eikös me kaikki.
Siirrymme jossain vaiheessa tanssimaan. Paikka on tupaten täynnä. Baarin kaunein nainen on miesten ympäröimä ja baarissa kiertävä valokuvaajakin napsii rullakaupalla otoksia daamista. Kyseinen luontokappale - Sarah nimeltään, muistaakseni - viittilöi toistuvasti allekirjoittaneen suuntaan. Lähestyy ja vokottelee. Tule nyt. Olen hämilläni, myönnän.
Toinen retkueemme daameista vokottelee matkatoveriani yöseuraksi. Teksti on kuulemma pornoleffatasoa.
Naurattaa.
Olo on kuin parikymppisenä Ale-pubissa.
Meillä on helvetin hauskaa.
Sunnuntai 14.8. - Eevan perintö
Mykistyn P.C.F. Delormen maalauksen edessä.
Seison Montpellierin Musée Fabren toisessa kerroksessa. Maalaus on käsittämättömän upea. Vangitseva. Eevan ympärille kietoutunut käärme, Saatana, on näyttävä ja karheankomea luonnonvoima, jonka suomuinen ruho katoaa satunnaisesti näkymää ympäröivän vehmaston syövereihin. Eevan katse on arvoituksellinen. Seesteinen ja surumielinen. Etääntynyt.
Mietin, kuinka usein päivittäisessä elämässämme roolimme on olla turmioon lankeava Eeva, kuilun partaalle houkutteleva käärme tai tuo omena, turmeltuneisuuden välikappale.
Vartijat seuraavat minua tarkasti.
Hieman myöhemmin pujottelen marmoripatsaiden täyttämän käytävän läpi yrittäen pitää itseni rauhallisena. Jokainen patsas on niin uskomattoman elinvoimainen ja inhimillisyyttä henkivä, että odotan niiden kääntyvän puoleeni minä hetkenä hyvänsä. Olen täysin sanaton.
Pysähdyn Jean Antoine Injalbertin loihtiman patsaan eteen. Häpeän valtaama Eeva kyyristyneenä maahan, peittäen kasvonsa. Olen taas unohtaa näkemäni olevan vain kiveä ja jämähdän paikalleni kuin odottaen, että jokin lohduttava sananparsi etsiytyisi huulilleni.
Jatkan matkaa. Vanhojen mestarien jälkeen eteeni levittyy uuden polven kädenjälki.
Ymmärrän modernia taidetta, niin kauan kun siitä välittyy liike, palo, vimma, seesteisyys, raivo, haavoittuvuus... jokin sielun rikkonaisesta peilistä heijastuva kuvajainen. Pieni, suuri, massiivinen, piskuinen. Roihu tai kipinä. Ei väliä.
Silloin osaan ymmärtää ja mieltää näkemäni samoin kaoottisin vedoin kuin pääni sisäiset maisemat musiikista. Katkonainen ja silkinpehmeä prosessi, jonka myötä ovenkahvan muodosta saatu innoitus muuttuu bassolinjaksi. Kankaalle syljetty värien taistelu, joka saa luovuutta ruokkivat sähköimpulssit välähtelemään villisti. Silloin ilmaisumuotojen väliset kuilut on täytetty inspiraation nektarilla. Silloin ei ole rajoja maaliin kastetun pensselin ja kitaran kuuden kielen välillä.
Itsetyytyväinen, vastuun katselijan vastuulle sälyttävä taide taasen on katinkultaa. Ylimielistä ja edessään seisovaa ihmistä aliarvioivaa katinkultaa. Kokomustaksi maalatun kankaan sisäavaruudesta kelvannee ylpeillä gallerian perähuoneessa retostaen ympäripyöreitä mieli- ja kielikuvia viinilasi myhäilevillä huulilla, mutta ykskantaan nakkaan, että ei se paska voissa paistaen parane.
Saan nähtäväkseni molemman ääripään näkyjä kiertäessäni museon modernin taiteen siipeä. Osa herättää ymmärrystä, hämmennystä ja valtoimenaan juoksevaa inspiraatiota, osa saa minut lähinnä vihaiseksi.
Niin kuin taiteen kuuluukin, tuumaan ma.
Päätän retkeni Odilon Redonin kirjavaa elämää kartoittavaan näyttelyyn. Olen jo niin pää pyörällä kolmikerroksen museon tarjonnasta, että mieleeni jää ainoastaan yksi jäsennelty ajatus: taiteilijan metsänhenkiä kuvaavat työt ovat varmasti vaikuttaneet Where the Wild Things Are -leffan designiin.
Poistuessani museosta mietin Eevaa, käärmettä ja omenaa. Mietin päiviä, jolloin olen ollut yhtä, kahta tai kaikkia kolmea.
Eikös me kaikki.
Teksti: Jason Doyle Ward
Kuvat: Tuomas Maung
